Tulin eilen kuumeeseen. Mietin jo Nakkea nukuttaessani, miten ei millään jaksaisi lähteä salille, miten ramaisee ja kolottaa ja olisipa ihanaa vain käpertyä sohvalle, mutta ajattelin että tuo on vain sitä laiskan minäni puhetta jota ei kannata edes kuunnella. Niinpä läksin matkaan, olin paleltua jo kotipihassa, juoksin tahmeasti matolla kolme kilometriä ja joka laitteessa sai vähentää painoja enkä oikein silti jaksanut tehdä sarjoja loppuun. Lihaksia vihloi eikä ollut voimaa ja lähdinkin aiemmin kuin yleensä pois.
Onneksi olen näköjään oppinut tehokkaaksi sairastajaksi: kuume nousi yötä vasten, yö meni heräillen ja hikoillen, mutta nyt aamulla oli enää 37,6. Kiskoin villasukat polviin, otin vauvan kainaloon ja vedettiin aamupäiväpäikkärit sohvalla ja nyt on koko ajan parempi olo, mitä nyt päätä särkee. Mietin että sainkohan töistä jonkun pöpön, kun pitkästä aikaa tottumattomana sinne tautipesään astelin.
Ensi viikolla meille tulee yhdet ystävät iltaa istumaan. Toivon että Nakke jatkaa rytmiään mennä seitsemältä yöunille ja nukkuisi sikeästi ensimmäisen unipätkänsä ainakin puolille öin, mutta eipä sitä oikein voi ennustaa miten puheenpölinään reagoi hän. Tosi kivaa on saada kivoja ihmisiä kylään, syödä hyvin, juoda hyvin (paitsi minä tietenkään, t. vanha kunnon imettävä marttyyri) ja vaihtaa rauhassa kuulumisia. Antaa myös minulle uskoa siihen, että ihan kaikkien asioiden ei tarvitse muuttua, vaikka taloudessa onkin uusi perheenjäsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?