Neljä kuukautta pää sekaisin

Tuntuu, että pikkuvauva-aika on takanapäin ja jos vertaan elämäämme vaikka johonkin kahden kuukauden päähän on nyt kaikin tavoin paljon helpompi olla. Tiedän että kuulostan taas aivan höperöltä mamalta suoraan bimbolandiasta - etteikö nelikuisen kanssa enää pikkuvauva-aikaa... Ja onhan Nakke tietysti vielä aivan super vauva, tarvitsee äitiä aivan kaikkeen, mutta silti ero noihin ensimmäisiin kuukausiin on valtava.

Ensinnäkin isona asiana rytmi, josta ei ensimmäisten kolmen kuukauden aikana voinut puhuakaan. Toki Nakke oli silloinkin hyväuninen ja sitä kautta aika helppo vauva, ja suurin osa unista ajoittui vieläpä yöaikaan niin kuin kuuluukin, mutta voi niitä päiviä kun kannoin häntä heräämisestä nukahtamiseen repussa, koko ajan iholla... Tarvitsin sitä itsekin, en voi väittää muuta, tarvitsin sitä että olemme kiinni ja melkin vieläkin yhtä, vaikka nyt ajatus lähinnä puistattaakin. Se oli niin helppoa, kun hän epärytmeineen nukkui kun nukutti sydämenlyöntieni, tuoksuni ja liikkeideni tuudittaessa uneen, ja minulla oli vapaus olla ja mennä ja, niin, hän oli siinä, koko ajan hän oli siinä. Ihan liki. 

Rytmittömyyden lisäksi en kaipaa alusta sitä, miten epämääräisiä vauvan viestit olivat. Hän pärähti herkästi itkuun, vuorovaikutus oli ohutta ja melko yksipuolista. Hän itki, vaati eikä hänestä oikein ottanut tolkkua. En tietenkään siellä vaaleanpunaisessa vauvakuplassani ajatellut niin, mutta nyt kun vertaa tähän tämän hetkiseen Nakkeen on ero suuri. Se miten hän nyt hymyilee, seuraa herkeämättä katseellaan, viihtyy tunninkin sitterissä lelujensa parissa. Se miten hän itkee harvemmin ja aina ns. painavasta syystä: nälkä, väsymys; siinäpä ne melkein. Se miten tunnen hänet ja osaan tulkita itkut ja toimia niiden mukaan on huikeaa, ja tekee yhteiselomme helpoksi ja vähän ennakoitavammaksikin. Tiedän ettei vauva missään vaiheessa itke turhaan, ei osaa "kiukuta", mutta sellainen itsesäätely esim. nälän tunteen suhteen on olematon, ja pieninkin nälän vihlaisu sai parahtamaan itkuun. Kun nyt suuri neljän kuukauden kokemus on opettanut, että ei tässä nälkään kuolla eikä ole siis tarvetta käynnistää sellaista maailmanlopun itkua, vaikkei ruokaa heti tällä sekunnilla ilmaantuisikaan.

Synnytyksen ja imetyksen myllertämä hormonitoimintani tasaantuu kokoajan ja se on näistä muutoksista paras! Minulla on epämääräisiä, sumuisia muistikuvia itsestäni viime syys-, lokakuussa pillahtamassa itkuun kesken lenkin miettiessäni jos Nakelle nauretaan koulussa, itsestäni pomppaamassa pystyyn puolentoista kuukauden vanhan Naken ensimmäisestä inahduksesta aivan vittuuntuneena ja stressaantuneena että mitä hemmettiä nyt ja että äkkiä äkkiä pitää heti vastata tuohon vauvan tarpeeseen; sumuisia muistikuvia itsestäni pyörittämässä myrkyllisiä ajatuksia miten minä olen ainoa joka tätä huushollia pyörittää, ainoa joka tuota lasta osaa hoitaa ja ainoa joka ylipäätään tietää mistään mitään.

Hormonimyllerrys alkoi jo sairaalassa, kun Naken maatessa solariumissaan bilirubiniarvoja laskemassa kävin iltapalan jälkeen parvekkeella happea haukkaamassa. Osastomme sijaitsi Kättärin melkein ylimmässä kerroksessa ja minä katsoin maisemaa alhaalla ja tunsin kuin alkavan paniikkikohtauksen, huimasi ja kurkkua kuristi ja tunsin aivan ennenkokematonta kauhua siitä, että entä jos hyppään. En siis ollut lainkaan itsetuhoinen, pikemminkin kauhusta sekapäinen, pelkäsin niin etten koskaan ennen että sekoan ja kiipeän kaiteelle ja seison vasten tuulta ja putoan, putoan, putoan, eikä Nakella ole enää äitiä. Haukoin henkeäni siinä kauniissa ja lämpimässä syyskuun illassa ja peräännyin aivan kiinni seinään, ja varovasti hivutin itseni pois.

Nyt treenaan ahkerasti, että Nakke-pikkuiseni osaisi taas ruokailla muustakin kuin tissistä, että minä pääsen pois hänen luotaan. Etä voin taas tulla takaisin, ehkä höperönä äitinä ikävöidäkin vähän; tultuani pussata puhki. Odotan innolla työvuoroani ja vaikka vähän mietinkin, tunnistaako Ville Naken itkuista onko nälkä vai väsymys vai mikä ja ylipäänsä suosutuuko Nakke syömään, on kuitenkin tervejärkinen minäni tuota hormoni-höppänää vahvempi ja se muistuttaa: kyse on viidestä tunnista, ei vauva tapa itseään nälkään, Ville on Naken toinen vanhempi ja kykenevä tarjoamaan hänelle sen hoidon ja huolenpidon mitä minäkin.

Neljän kuukauden päästä ehkä nauran hyväntahtoisesti näille tämän hetken meiningeilleni?