Päiväkotilapsen äidin ripittäytyminen

Näin yöllä painajaista, jossa Nakke oli aloittanut päivähoidon. Villen piti toteuttaa Naken kanssa "pehmeä lasku" kotielämästä päiväkotimaailmaan, ihan vain muutaman tunnin päiviä alkuun, mutta kun tulin salilta kotiin kertoikin Ville, että Nakke on sitten kello 7-16 hoidossa. Olin ihan järkyttynyt että miten se mun vauva nyt noin kylmiltään sinne vieraiden joukkoon heitettiin ja noin pitkäksi aikaa! Kohta soikin puhelin, päiväkodista soitettiin että Nakke on vain itkenyt kolme tuntia putkeen, voisiko äiti tulla hakemaan hänet pois. Ja äitihän voisi! Aloin hirveällä tohinalla tehdä lähtöä mutten koskaan päässyt perille: avaimet hävisivät, kengät eivät tahtoneet mennä jalkoihin, pihalla oli niin kauheasti lunta että kävely oli hidasta ja tahmeaa, auto ei käynnistynyt, ja sitten heräsinkin surun puristaessa rintaa. Surun ja sellaisen hädän jota voi tuntea vain emo, jonka poikanen on pinteessä ja emohan siirtäisi vaikka vuoria päästäkseen tämän luokse.

Niin, paitsi että minä en tule siirtämään vuoria, jotta Nakke voisi jäädä vielä vaikka toiseksi vuodeksi kotiin kasvamaan. Kotiin, joka on turva ja kaikkea sitä, jota tuollainen pieni vasta ihmiseksi opetteleva rääpäle tarvitsee. Ehei, päiväkotiin on mentävä hänen... Ei edes lempeään kodinomaiseen perhepäivähoitoon, ei, vaan suureen meluisaan päiväkotiin lapsilauman riepoteltavaksi ja hoitajien laiminlyötäväksi. Tai ainakin aikalailla tuollaista kuvaahan päiväkodeista julkisuuteen annetaan ja päiväkotiin joutuvat vuosikkaat ovat, voi voi, ovat poloisia, elämän kortit jo alkumetreillä pelattu, yksin pissat vaipassa nurkassa itkua tuhertavat, kiintymyssuhde iäksi vinoutunut, tahdottomiksi ja passiivisiksi aikuisten riepoteltaviksi räsynukeiksi muuttuneita lapsiraukkoja...

Miksi sitten kuitenkin, yhä vain, olen laittamassa kalleimman aarteeni päiväkotiin:

- Raha on yksi iso syy. Meidän talous tarvitsee pyöriäkseen meidän molempien palkan. Nyt vanhempainvapaalla ollessani en voi sanoa että eläisimme kädestä suuhun enkä paljon leveämpää leipää niin toivoisikaan, mutta en myöskään ole valmis tästä kovinkaan paljon kaventamaan. Kotihoidontuelle jäädessäni/ Villen jäädessä joutuisimme luultavasti luopumaan joko autosta tai muuttamaan halvempaan asuntoon ja vaikka voisi tietysti kysyä, että lapsen etu vai joku auto, niin:

- on kyse myös ns. perhedynamiikasta. Tietysti ajattelemme Naken etua, emme muuta teekään, mutta myös koko tämän perheen etua. Perheenjäsenten välisiä suhteita ja sitä, miten ne voisivat parhaimmalla mahdollisella tavalla. Kaikkien perheenjäsenten on oltava riittävän onnellisia ja voitava riittävän hyvin.

- Uh, ajatuksen punainen lanka katkesi... Pointtina kuitenkin, että vaikka pohdin tuota Naken päiväkotiin menoa päivittäin ja vaikka olen siitä huolissani ja syyllinenkin, tuntuu se silti meidän perheellemme oikealta ratkaisulta. En sitä paitsi ymmärrä päivähoitoon lapsensa laittavia syyllistävää puhetta siitä, miten lapset ovat pieniä vain hetken: eivätkös he ole ainakin kouluikään, ja siitä eteenpäinkin... Voi, ovathan he pieniä. Lisäksi, en ole yhtään vähemmän äiti, vaikka vieraat ihmiset saisivatkin olla minun lapseni kanssa vuorokaudessa enemmän kuin minä ja vaikka ajatus onkin surullinen. Olen äiti koko ajan, mutta en osaa sanoa olenko pääasiallisesti äiti. Minusta on niin paljon muuhunkin - en sano tuota itsekehuna vaan niin kuin toteamuksena, koska niin on.

Uskon että pienelle lapselle koti on parempi kuin päiväkoti mutta uskon myös suomalaisen päivähoidon laadukkuuteen ja siihen, että pikkuiseni on siellä turvassa ja hyvissä käsissä, että hän kiireisinäkin päivinä saa syliä ja halia. Kotona hän ainakin saa niitä kahdelta höperöltä vanhemmaltaan niin että kohta posket kuluvat puhki. Uskon että tämä on, taas kerran, riittävän hyvä ratkaisu. Aika harvassa elämän tilanteessa saa valita juuri sen kaikkein täydellisimmän vaihtoehdon mahdollisuuksia tursuavalta kultatarjottimelta, vaan useinhan on jossain määrin tyydyttävä ja kyettävä löytämään ehkä vähän huonoistakin vaihtoehdoista se paras (t. nimimerkki kyynikko on puhunut).

Nyt tuntuu, että ennen Naken päiväkotiuran alkua voin vain rakastaa, rakastaa, rakastaa ja vielä kerran rakastaa, oikein täyttää ja kuorruttaa hänet kaikella osaamallani rakkaudella kuin yltiömakean kermaleivoksen. Rakastaa häneen luottamusta itseään ja maailmaa kohtaan, itseään ja ihmisiä, itseään ja sitä että äiti ja isi rakastaa aina, eikä se rakkaus häviä hoitopäivän aikana. Lisäksi siskoni on luvannut mahdolliuuksiensa mukaan auttaa niin, että jos Villelle ja minulle sattuu molemmille iltavuoro hän voisin hakea Naken ja pistää unille, ettei tämä joutuisi jäämään  päiväkotiin yöksi. Tuo lupaus kyllä pudotti suuren kiven sydämeltäni! Tietysti yritämme Villen kanssa kaikin mahdollisin vuoronvaihdoin, ettei molemmille sattuisi iltavukia, mutta jos niin käy on hyvä tietää että apua voi pyytää. Lisäksi itse teen varmaan alkuun 80 prosenttista työaikaa mikä sekin yhdistettynä kahden vanhemman kolmivuorotyöhön takaa sen, että hoitopäiviä tulee maksimissaankin neljänä päivänä viikossa ja on paljon mahdollista, että useat niistä ovat vain muutaman tunnin pituisia. 

Pelkään kuollakseni, että tulen myöhemmin katomaan tätä päiväkoti-päätöstä, mutta ainakin voin sitten lohduttautua, että tein sen vakaasti harkiten ja kaikella sillä tiedolla ja ymmärryksellä, joka minulla silloin oli. Piste.