Uusia tuulia, nuuh!

Onnellinen, onnellinen oon. Kaikki tuntuu hyvältä ja selkeältä nyt. Olin miettinyt joulusta asti sydän syrjälläni Nakke-pienen hoitoon menoa ja omaa töiden aloitusta. Asiassa on niin monta puolta: lapsen hyvinvointi, äidin hyvinvointi, koko perheen hyvinvointi... Mikä vaikuttaa mihinkin. Lisäksi tietysti taloudelliset tekijät, jotka aika pitkälti sanelevat tätä duunarin eloa.

 

Vanhempainvapaani loppuu kuudes kesäkuuta ja aivan viime päiviin asti olin elänyt ajatellen, että yritän pitää sitten siihen syssyyn kesäloman, sitten heinäkuussa Ville ja sittenpä elokuussa koittaisikin Naken uusi elämä päiväkodissa. Kuukautta vaille vuoden ikäisenä, liekkö kävelläkään osaisi... Maalailin Villelle uhkakuvia, miten Nakke-poloinen köytetään sitten jalasta tuolinjalkaan muun väen lähtiessä ulkoilemaan, kun ei sellaista sylilasta viitsi ulos raahata. 

 

Perhepäivähoitajan luo tuntuisi henkisesti helpommalta viedä tuollainen alle vuoden ikäinenkin, mutta se ei taas vuorotyöntekijälle ole vaihtoehto. Lisäksi, vaikka ajatuksena perhepäivähoito on kodinomaista, pienryhmäistä ja turvallista, vaivaa itseäni kuitenkin ajatus siitä, että hoitavia aikuisia on vain se yksi. Etenkin kun oma lapsi ei vielä osaa puhua ja raportoida mitä siellä hoitopaikassa päivisin tapahtuu tuntuu jotenkin hurjalta ajatukselta, että oma ipana olisi päivät minulle ventovieraan aikuisen ja muun lapsilauman kanssa keskenään. 

 

Lauantai-iltana kahvakuulaillessani ajatus sitten iski tajuntaan: tarvitsemme jonkun meille kotiin hoitamaan Nakkea! Eikä mennyt kauaakaan kun keksin siskoni, joka on nyt Lontoossa mutta tulee kesäksi Suomeen. Ja hän suostui! Niinpä minä pääsen aloittamaan työt heti vanhempainvapaan päätyttyä ja Nakke saa viettää kesän turvassa omassa kotona tätinsä hellässä huomassa. Sitten elo- syyskuussa pidetään Villen kanssa pötköön lomat ja Ville vielä jonkun isyysvapaaviikon, ja näin ehtii Nakke-neiti täyttää vuoden ja toivottavasti oppia edes kävelemään ennen hoitotaipaleensa aloitusta.

 

Nyt, kun tuo hoitoasia järjestyi noin hienosti olen kieltämättä aika innoissani töihin paluusta! Mikäs täällä kotona on ollessa - paitsi että nukahdan kohta tähän tylsyyteen! Nyt kun tiedän, että kohta tämä kotiloma loppuu on helpompi nauttia, olla läsnä, olla vain. Viettää hyviä päiviä, hyvää tappotasaista arkea. Tänäänkin nukuimme koko perhe yhteentoista ja olin vasta aamupuuroa keittelemässä, kun sydän hyppäsi kurkkuun ikkunaan vilkaistessani: joku katsoi sisälle! Ystävämme ja Naken kummisetä siellä, hän tuli käymään ja olikin useamman tunnin, kivaa. Miehet pelasivat pleikkaria ja Nakke kitisi itsensä unille ja herättyään makoili yli tunnin matolla ja sitterissä varsin tyytyväisenä eloonsa. Minä mietin, että tällaiset hetket pitää säilöä, ja pitkästä aikaa ajatuksella ei ollut Nyt pakko nauttia -sivumaku, vaan koska pääsen kohta pois kotoa tajuaa puupäinen mielenikin ottaa tästä kaiken irti.

 

Kummin lähdettyä sulloimme vauvan vaunuihin ja lähdimme vaihteeksi julkisilla kauppaan. Siinä ruokakaupan yhteydessä on kirpputori ja kun ohimennen poikettiin siinä niin minäpä löysin itselleni takin! Sovittelin kahta, sellaista Zara-merkkistä villakangastakkia ja sitten tuota, jonka päädyin ostamaan. Se Zara-takki oli ehkä ns. sievempi, tuo minkä ostin on luonnonvalko-harmaa -ruudullinen, isot taskut, huppu ja hupussa tupsu, niskassa lappu Made in Finland. Ihana ihana ihana takki! Olin päättänyt, etten osta uusia vaatteita ennen kuin laihdun ne kirotut kymmenen kiloani, mutta kyllä tuo vielä sittenkin istuu. Ja sitäpaitsi sain äitiltä ja isää jouluna rahaa itseni hemmotteluun (!) joten olkoon tuo uusi takkini osa sitä hemmottelua. 

 

Kotona tein ruokaa (kasvispyöryköitä ja pinaattituorepastaa) ja herkkuhimoon vielä kauralastuja, joista pienen paisumisen seurauksena tuli yksi iso laatta... Ville antoi vauvalle porkkanasosetta ja leikki tämän kanssa matolla; vauva venkoili ja kiemurteli ja höpötti narisevalla äänellä ja minun sydämeni täyttyi onnesta. Ajattelin yhtäkkiä, minä olen ansainnut tämän kaiken, minä ansaitsen olla onnellinen ja minä ansaitsen nuo ihmiset jotka rakastavat minua, tuon pienen ikioman perheeni, tämän kodin, tämän keskiluokkaisen onnen mitä meillä on. Menin olohuoneeseen matolla leikkivän perheeni luo. Tämä hetki on tämä hetki on tämä hetki on elämäni, tällä hetkellä.