Tämä päätökseni kirjoittaa blogiin joka päivä on hyvä. Päivät sen kuin hujahtavat, tuntuu jotenkin turvalliselta tietää että niistä jää joku tällainen pysyvämpi jälki.
Katsoin säätiedotusta väärin ja raahasin tohkeissani suunnilleen kaikki kodin tekstiilit pellolle jo eilen, vaikka kovat pakkaset ovatkin vasta huomisyönä edessä. Nyt on kuistin kaiteet ja yläkerran ranskalainen parveke täynnä peittoja, mattoja ja kaiken maailman vällyjä, koska älkää luulko että olisin jaksanut kerätä ne sisälle tässä välissä. Saan jotain aika pervoa tyydytystä ajatellessani torstaita ja sitä miten suursiivouksen päälle raijaan kolme vuorokautta pakkasessa puhdistuneet matot ja peitot takaisin sisälle.
Päivällä pesin pyykkiä, kävin kaupassa auringossa silmiä siristellen, sulatin pakastimen, tein hyvää mausteista kasvissosekeittoa ja tietysti viihdytin vauvaa vähän joka välissä. Hän on tehnyt hampaita joulusta asti ja voi sitä kitinää... Jospa se helvetin hammas yön aikana putkahtaisi, kuten mielessäni toivehen lausuin universumin toteutettavaksi.
Tuntuu, että olen muuttunut tämän äitiyteni myötä niin paljon, että olisi haaskausta jos en enää koskaan saisi vauvaa. En todellakaan ajattele, että siinähän se toinen menee missä yksikin, mutta tällaista aivomyllerrystä tuskin on enää koskaan edessä. Se, että joku on koko ajan täysin riippuvainen minusta on aika pelottavaa, ja silti tässä olla porskutetaan ihan niin kuin ei mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?