Ilon kautta

Voi kurjuus kun Villen pitää olla yövuorossa juuri nyt, kun sain vihdoin uuden kamerani käsiini enkä - liikuttavista pyrkimyksistäni huolimatta - saa siirrettyä kuvia kamerasta koneelle. Olisin halunnut laittaa tänne yhden huipputasokkaan videon kotikissa Kirpusta... Vähän kurjaa on myös se, ettei kamera ihan ehtinyt mukaan Tampereen reissulleni, jolla olin sunnuntaista tähän päivään rakkaan ystäväni luona. Voin kuitenkin vähän kertoa ilman kuvia. Vaikka jos olisi kuvia niin välttyisin tuhannelta sanalta - no joo, heh hee. :-D

Lähdin siis sunnuntaina töideni jälkeen hikisestä, helteisestä Helsingistä viileään Tampereeseen (ja olen ihan hukassa noiden adjektiivi + paikannimi - taivutusten kanssa. Viileään Tampereeseen? Viileälle Tampereelle? No pointti nyt varmaan kuitenkin tuli selväksi, viileää oli.). Mentiin heti syömään ja söin elämäni parhaan vuohenjuustosalaatin. Se oli mukavan ruokaisa, ehkä siksi että joukossa oli pestoa. Ja juustoa sellainen hillitön könttä. Tuosta alkoi koko vierailuni kestäneet kahteen pekkaan vietetyt ruokafestivaalit, jotka alkoivat aamuisin pekonilla ja munilla, joita ystäväni paistoi minulle kuin huolehtiva rakastaja ja sai minut tuntemaan itseni jotenkin aivan erityiseksi... Enkä kerrankin vaivautunut tuosta huomionosoittamisesta, nautin siitä ja tiesin ystäväni tietävän ettei olisi pakko; ruokafestivaaleihin jatkuen kivassa meksikolaistyyppisessä ravintolassa syömääni pekonilla, cheddar-juustolla ja jalapenoilla täytettyyn pihviin ja huipentuen kauppahallista ostamiini kuivahedelmiin, kiiviä, mansikkaa, melonipaloja, nam. Sorruimme shoppailun turmiotielle ja ostin neuleen, joka on iso ja muodoton beige möhkäle ja päällä kuin rakkaan ihmisen turvallinen syli, ja kävimme vakoojamuseossa, jossa töytäilimme hysteerisesti hihittäen seiniin ja toisiimme. Kiipesimme Pyynikinharjulle ja hortoilimme kaunista metsäpolkua takaisin. Kävimme lukemattomia pitkiä keskusteluja, kirjoista tietenkin, ja sitten kaikesta muustakin... 

Kotimatkalla junassa ajattelin, että olen taas ladattu täyteen lämpöä ja iloa ja nämä varastot eivät ihan hetkessä tyhjene. Hetkellisesti ne tyhjenivät kyllä jo saman junamatkan aikana, kun lähelleni istahti kaksi toisilleen tuntematonta miestä. He alkoivat jostain syystä jutella, toinen kertoi miten hän on nyt puolen vuoden ajan taittanut tuon saman matkan Helsinkiin, yleensä autollaan mutta nyt se pahus hajosi, pitää mennä junalla ja se on kallista kun joka päivä, mutta pitäähän tietysti mennä; vaimo on Meilahdessa sairaalassa, hän sairasti tammikuussa erään virustaudin ja sitten se ei ottanutkaan parantuakseen ja nyt hän on ollut sairaalassa jo seitsemän kuukautta, sisuskalut alkavat pettää lääkkeistä ja kaikesta, ja ovathan ne lääkkeet kalliitakin, yksikin purkki josta riittää kuukaudeksi maksaa 3000 euroa, ja maksaahan Kela siitä osan mutta jää siitä itsellekin..., ja vaimo on 46-vuotias ja hän sai uudet keuhkot keväällä, kallista se sairastaminen, on pitänyt myydä työkoneita ja huonekaluja mutta materiaahan nuo tietysti. Syksyllä kuulemma tietää että jaksaako vaimo enää elää, syksyllä tapahtuu käänne ja syksyyn on vielä aikaa, ja siksi mies käy joka päivä, koskaan ei tiedä milloin on viimeinen päivä. Mutta aina kun on elämää on toivoa ja siksi pitää vaan jatkaa, mies sanoi eikä hänen äänensä ollut yhtään katkera, se oli hyväksyvä, toteava, ja samalla niin lohduttoman surullinen. Rakas vaimo, ikävä, teen mitä tahansa, että... Toisen miehen asema tuli ja yllättäen hän kätteli, pitkään, ja sanoi niin kuin itsekin olisin halunnut osata sanoa, sinulla on oikea asenne, paljon paljon voimia nyt.

Ja silloin minä käänsin pääni ikkunaan ja purskahdin itkuun.