Erään kivun tarina

Aamulla herätessäni tunsin oloni jotenkin oudoksi. Kuulostelin ja tunnustelin ja tein omalääkärin ominaisuudessani diagnoosin:

- Väsymys. Tolkuton väsymys. Joka aamuista, mutta eritoten nyt, kun olin nukkunut vain kuutisen tuntia (eli puolet siitä mitä yleensä, kröhm).

- Jumi. Normisettiä aina salillä käynnin jälkeen, välillä muutenkin. Kroppani on kireä ja jumissa, reisilihakset tuntuvat kiveltä. Pitäisi venytellä, niin.

Diagnoosin tehtyäni moikkasin Villeä, joka tuli yövuorosta, ja suuntasin lenkille. Hölkkäsin 20 minuuttia, kävelin kymmenen. Näin ketun, jota jahtasi äkäinen varis. Kettu juoksi puskaan piiloon ja varis hyökkäsi täysin ulkopuolisen räkättirastaan päälle. Jollain on vähän huono aamu, ajattelin ja repesin. Näin myös tien täydeltä valkoposkihanhia ja niiden pörröisiä harmaita poikasia. Hanhet makasivat keskellä tietä ja niiden kaulat kääntyilivät 360 astetta. Pelotti hirveästi mennä niiden ohi.

Kotona huomasin, että selkä tuntuu oudolta. Kovin jäykältä. En ehtinyt jäädä vatvomaan sitä, kun piti käydä suihkussa, soittaa lääkärinaikaa (kävin näyttämässä yhtä luomea), soittaa töihin, soittaa pomolle, lörpötellä pomon kanssa, laittautua, keittää kahvit, syödä aamupalaa, komentaa kissoja.

Selkä oli jo kovin kipeä. Istuin ratikassa matkalla tapaamaan siskoani, yläselkäni oli outo ja vieras, terävät henkäykset sattuivat, kääntyminen sattui, kipu veti lapoja yhteen. Menin kännykkäkauppaan hankkimaan uutta sim-korttia, haukoin henkeäni pinnallisesti niin kuin säälittävä kala kuivalla maalla ja nojasin pöytään kuin olisin alkanut synnyttää siinä ja nyt, mutta sain kuitenkin hoidettua asiani. Kännykkäkaupan myyjät ovat niin suloisia nörttejä. Myyjä selitti minulle silmät tuikkien, miten en nyt joudu olemaan päivääkään ilman nettiä ja miten voin uudella puhelimellani olla rajattomasti netissä ja miten sitä ja tätä. Niin suloinen, ja niin tolkuttoman nörtti. En ole ikinä ennen päässyt puhelimella nettiin.

Vietimme hyvän kolmetuntisen siskoni kanssa. Kipu hyökyi ja oli silti aisoissa - pystyin kävelemään, puhumaan, nauramaan, olemaan niin kuin aina, vaikka koko kroppa tuntui vieraalta. Kävin lääkärillä ja myöhästyin tunnin töistä, en sanonut selästäni mitään ja lääkäri sanoi, että luomen kanssa ei ole mitään hätää. Töissä valitin, mutta tein sen niin kuin vitsillä, niin että työkaverit yllättyivät kun löysivät minut sohvan takaa makaamasta pyyherullan päältä. Kotona jatkoin pyyherullan kanssa kellimistä, tunsin miten rintaranka aukeaa, tunsin miten hengitykseni syvenee. Jatkoin makaamista piikkimaton kanssa ja voi kuulkaa - se auttoi. En pysty vieläkkän haukottelemaan enkä kääntymään nopeasti, mutta kun vielä pari tuntia sitten hengittäminenkin sattui ja lavat törröttivät kuin mitkäkin viksahtaneet siivet, kun kävelin hitaasti ja päässä hurisi kun yritin olla niin kuin normaalisti, on tämä... Tämä tulee menemään ohi. 

Kun elämä on yleensä kivutonta, tulee vähän ylimieliseksi toisten kivulle. Ihan vahingossa. Sitä ottaa osaa toisten vaivoihin, kyselee, sanoo selkävaivat on kyllä kurjia tai onpa ikävä vaiva, miten sä jaksat. Sitä vetää empaattisen ilmeen ja silti jossain sisimmässään miettii, onko tuo nyt niin iso vaiva. Tuossahan tuo on, elää ja puhuu ja hengittää, nyt se nauraa - onkohan se oikeasti kipeä. Hyi minua. Tämä oli todella tervetullut muistutus, tämä kipu, vaikka toivonkin että aamulla olen taas terve. Tietenkin.