Fantsua naisseuraa, pikku takiainen ja muita viikonlopun juttuja

Huh mikä viikonloppu! Jotenkin olen ihan poikki, jalatkin maitohapoilla kuin minkäkin maratonin jälkeen. Ja pää kuin Haminan kaupunki, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. 

Perjantaina aloitimme viikonlopun vieton siivouksella, jatkoimme koko perheen lenkillä ja päätimme lähiostarin pizzoihin ja kebabeihin. Kiva päivä, hyvä päivä, vaikka tuntuukin kaukaiselta kuin olisi sattunut sata vuotta sitten. 

Eilen sain rakkaan ystäväni luoksemme yökylään. Ennen hänen tuloaan kävimme Naken kanssa kaupassa, "oikaisimme" paluumatkalla ja eksyimme totaalisesti. Ei se haitannut, oli kivaa kävellä kauniissa maisemissa, ja ajattelin vaunujen ja kahden painavan kauppakassin jyrryyttämisen tärisevässä maastossa olevan hyvää kuntoilua. Sata miljoonaa positiivisuuspistettä! Kotona toimin kuin suurtalouskokki ja tein jauhelihakiusausta ja samaa riisi-kana-pekoni-systeemiä kuin viikko sittenkin. Padat porisivat ja minä säntäilin kuin mielipuoli nauraen taas kerran vakiovitsilleni, että olisin vahingossa joutunut johonkin kokkiohjelmaan.

Ystäväni tultua puhetta riitti ja höpötimme suut vaahdossa. Minä varsinkin, olen varmaan ollut liikaa vauvan hiljaisessa ja Villen rakkaaseen GTA-peliinsä uppoutuneessa seurassa kun puhua papatin kuin hullu papupata hätinä antaen suunvuoron. Onneksi ystävälläni juttua riittää joten en ollut ihan radiona emännöimässä... Onnistuin myös puhumaan ainakin 50 prosenttia muustakin kuin vauvasta, mikä on tuoreille äideille kunnioitettava saavutus!

Illalla kävimme lenkillä kauniissa puutalolähiömaisemissa. En ymmärrä, miksi täällä Helsingissä puu-Vallilla on jotenkin niin kovassa huudossa, tai Kumpulan puutaloalue, kun täällä vähän (!) pohjoisemmassa on ihan samanlaisia puutaloaluetta vielä isommissa mittakaavoissa... Niitä taloja sitten katseltiin ja juteltiin samalla suuna päänä minkä ehdittiin. On niin ihanaa kun juttua vaan riittää, riittää ja riittää. Fantsut naiset on parhautta, totisesti he sitä ovat. Hurray for fantsut naiset!

Eilen Nakke aloitteli myös syöpöttelymaratonia, mitä vähän ihmettelin. Sain kaivaa tissiä tiskiin vähän väliä ja usein se vastaanotettiin karjumisella, raivoamisella ja hermostuneella heittelehtimisellä. Ei yhtään Naken tapaista! Mietin tänään, että on kyllä Luojan lykky kun ystäväni tuli juuri eilen - hänen läsnäollessaan oli helppoa pysyä rauhallisena ja raivarit menivät vähän niin kuin huomaamatta ohi, kun keskityin samalla juttelemaan. Vähän ihmettelin, että mitäs tämä tällainen syöpöttelytahti tarkoittaa, mutta sitten luin tänään tiheän imun kausista jotka yleensä ajoittuvat mm. tähän kuuden viikon ikään ja homma on nyt selvää pässinlihaa.

Kuten sanottu, näin siis positiivisena ystäväni läsnäolon noiden rintaraivareiden aikana. Onhan se tavallaan kauheaa "yleisön edessä" tunkea tissiä lapsen suuhun tämän karjuessa kuin päätä leikattaisi, mutta kun homma ei ole minun (eikä Naken tietenkään) vika, kieltäydyn ja kieltäydyin tuntemasta häpeää. Tämä varmaan kuulostaa monen korviin pöhköltä, mutta minuun on jostain syystä niin syvälle selkärankaan iskostunut häpeä ja syyllisyys ja aiheeton vastuunotto ties mistä asioista, että olen näin aikuisena alkanut tietoisesti muistuttaa miten se ja se asia ei ole sellainen että minun tarvitsisi sitä hävetä, tai se oikeastaan liittyisi minuun mitenkään (saatan esim. töissä tuntea syyllisyyttä, jos joku valittaa pitkää työpäivää, vaikka hän olisi itse siihen suostunut tai olisin itse tismalleen samassa veneessä).

Yhtä positiivista kuin ystäväni läsnöolo oli oli myös se, että hän sattui olemaan juuri hän (heh), lapseton ihminen. Voin uskoa, että toiselta äidiltä olisi tullut vinkkejä, ja vaikka ne varmasti olisivat hyvää tarkoittavia on se, että oma vauva raapii ja karjuu ja osoittaa mieltään tissille kaikessa naurettavuudessaankin jotenkin kipeä asia, enkä luultavasti olisi siinä tilanteessa kestänyt pienintäkään näin meillä -päpätystä. (kommentteja tähän kirjoitukseen sen sijaan kuulen mielelläni, nyt kun tilanne ei ole ihan päällä.) Muutenkin oli kivaa jutella muusta kuin vauvasta (vaikka nyt sitten puhunkin hänestä senkin edestä) ja tehdä muutakin kuin kökkiä kotona, nimittäin käydä niinkin jännittävässä paikassa kuin Ikeassa. Pari tuntia hujahti kuin siivillä ja käytin lähes kirjaimellisesti viimeiset rahani kuuteen erilaiseen juomalasiin (kaksi, kaksi ja kaksi), kahteen muoviseen leikkuulautaan, viiteen postikorttiin, irtokarkkeihin ja kolmeen kynttilään. Tuli ihana mieli pitkästä aikaa ostella muutakin kuin ruokaa!

Nyt illalla olenkin sitten lukenut tiheän imun kaudesta eri nettilähteistä ja imettänyt lähes koko ajan. Fiilikset asiat suhteen ovat kaksijakoiset:

1. Voi helvetti, voisi tässä muutakin tehdä kuin olla maitoa pursuavana tissinä kuin mikäkin friikkisirkuksen pääesiintyjä. Saisiko äiti edes syödä, saisiko! Ai ei... Ja ne raivarit, en kestä kun omalla lapsella on noin paha mieli, tulee mieleen kun olimme sairaalassa ja Nakke parkui rinnalla kaksi tuntia ja miten sitten kävi ilmi että hän ei ollut saanut maitoa, ja miten hoitajat moitiskelivat ja minä itkin vessassa niin että olin tikahtua, kun ajattelin nälkäistä lastani ja miten ihan totta yritin tehdä parhaani eikä siitä ollut mihinkään.

2. Samalla olen jotenkin höperön onnellinen ja ylpeä. Minun Nakellani onkin luonnetta ja tahtoa, hän ei ole vain pikkuinen avuton vässykkä joka herätetään syömään ja laitetaan koppaan väliajoiksi. Hän haluaa maitoa, perkele! Ja tämä on vain vaihe, tälle on nimi se on tiheän imun kausi, muutkin ovat kokeneet tämän. Ja vähällähän minä ihan oikeasti tässäkin pääsen, raivarit ovat lyhyitä, eivät niin kuin luin että pitää imettää kävellen ja lapsi parkuu tunteja... Hui, kylmät väreet menevät ajatuksestakin. Vaikka voisinkin keksiä muutakin tekemistä kuin napottaa sohvalla lapsi tississä kuin apina Maatilan tyttösiä (tms) katsoen niin samalla on ihanaa koko ajan tutustua pieneen tyttäreeni enemmän ja enemmän. Hän on jo niin tuttu, niin minun, ja vaikka tunsinkin jo heti ensimmäisestä viikosta että hän olisi asunut meillä aina, tunnen häntä ja hänet koko ajan enemmän ja syvemmin, ja vaikka luulisi ettei tämä rakkaus tästä voisi kasvaa niin kyllä se vain voi.

Sitten vielä... Kuten paksuna ollessani pelkäsin kohtukuolemaa pelkään nyt kätkytkuolemaa, ja samoin kuin Naken potkiessa vatsassa tunnen nyt hänen sätkiessään sylissä hänen niin vahvasti olevan ja elävän, että huomaan miten en ole miettinyt mustia pelkojani aikoihin. Ja silloinkin kun mietin tunnen voimakkaan elämän lapsessani ja koko ajan pelkoni kutistuu. 

Jos muuten huolestuitte, että mites se hullu mamma nyt viimeiset rahansa mukeihin ja karamelliin käytti ja milläs hän loppukuun meinaa elää, niin ei hätää, saan huomenna Villeltä vuokrarahat. Meillä on uusi systeemi, jonka mukaisesti minä maksan vuokran kuun alussa kokonaisuudessaan ja Ville sitten maksaa oman puoliskonsa kuun puolivälissä minulle. Tästä seuraa se, että olen aiempaan poiketen alkukuusta melko peeaa, mutta taas kerran aiemmasta poiketen tili ei monesti olekaan aivan finaalissa ennen seuraavaa palkkapäivää. Tämä systeemi on hyvä, kunhan totun. Ja nyt olen hokenut sanaa systeemi niin monta kertaa että parasta kiittää ja kuitata tämä tämän blogini 400. postaus. Joten: Kiitti ja kuitti ja hyvää yötä!