Hiki päässä tässä kirjoittelen. Jouduin taas köyttämään itseni vauvaan eli rintareppuun, koska muuten levoton pikku-Nakke olisi tyyntynyt vain syömällä. Iltamme noudatti kaavaa vauva syö, vauva nukahtaa tissi suussa, siirrän vauvan nukkumaan, vauva herää, vauva känisee, vauva rauhottuu syödessä, vauva nukahtaa jne. Tiesin ettei sillä voi olla nälkä jos on vartti sitten syönyt, mutta minkäs teet kun toinen viskoo päätään puolelta toiselle kuin pillastunut hevonen ja tunkee kahta nyrkkiä suuhun kieli ulkona maiskuttaen.
Imettäminen on jännää, ei todellakaan sellaista tissi suuhun ja vauva kylläiseksi -meininkiä mitä olin aiemmin kuvitellut. Ollaan tämän kahdeksan viikon yhteiselomme aikana koettu mm. tissiä vartin välein -vaihe, lukemattomia rintaraivareita ("äitiyteni huippuhetki: imettää karjuvaa vauvaa kävellen", kommentoin eilen Villelle enkä tiennyt nauraako vai itkeä) ja "tissi on haurainta lasia, minä vain pidän sitä hyvin varovasti suussani". Viimeksi mainittu on kyllä aika suloista, niin pervolta kuin kuulostankin. Luulen että maitoa on tullut vauvan kurkkuun niin paineella että se on tuntunut epämiellyttävältä, ja siitä tuo äärimmäisen varovainen lähestymistapa.
Vaikka välillä tympiikin tämä tiivis ja hikinen läsnäolo mikä rintarepun käytöstä seuraa, olen pääosin valtavan tyytyväinen koko vekottimeen. Nakke tykkää olla repussa ja yleensä rauhoittuu välittömästi sinne päästyään ja jotenkin se on vain niin mahdottoman suloista. Että toinen niin tykkää olla lähellä, awww. Vaikka saankin nyppiä hänen tukastaan ja niskastaan milloin mitäkin ruoan jämiä, kun en vain näköjään osaa syödä siististi...
Mitäs muuta. No ainakin Nakke-tyttö on tällä viikolla nukkunut elämänsä ensimmäisen kokonaisen yön: aina kello 23:sta puoli seitsemään asti ja siitä syönnin jälkeen vielä yhdeksään. Olen todella kiitollinen! Kahdeksan-viikkoinen Nakke osaa jo hymyillä ja on myös pari kertaa nauranut, esimerkiksi eilen puklattuaan Villen päälle. Hän itkee harvoin ja yhä vain se tuo mieleeni nälkäkokemukset Kättärillä ja on joka kerta särkeä sydämeni. Itkemisen sijaan hän sitten känisee ja karjahtelee etenkin iltaisin niin, että metsän karhukin pelkäisi (kuten yksi ilta tivahdin) ja se taas tuo mieleeni, voisiko haikaran kutsua takaisin... Olenkin pari kertaa alentunut tiuskimaan vauvalle, mistä tulee kyllä totaalisen luuseri-olo. Kaikista eniten tässä uudessa vauva-arjessa taitaakin kasvaa äiti*.
Kaiken kaikkiaan: hän on minun aarteeni, minun rakkaani, minun pieni tyttäreni jonka tahtoisin kääriä pumpuliin ja käpertyä sinne tynnyriin kasvattamaan...
* Henkisesti, huom. huom. Paino putoaa kilon viikkovauhdilla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?