Askarteluja ja muita kotijuttuja sekä ajatuksia ruoasta ja parisuhteesta

Yhtenä iltana innostuin askartelemaan valokuvakehyksistä ehompia vanhoja rihkamakorujani hyödyntäen. Oli kivaa askarrellapaskarrella pitkästä aikaa ja olen iloinen, että sekä korut että kehykset saivat uuden elämän. Jotenkin ihailen kauheasti sellaisia Anu Harkki ja Olga Temonen tyyppisiä toiminnan naisia, jotka käden käänteessä tekevät vanhasta autonrenkaasta laukun ja vaivaavat samalla toisella kädellä leettapitkon. Minä olen luova ja näppärä ehkä kaksi kertaa vuodessa, joulukorttiaikaan ja sitten kerran muuten vain, mutta onhan sekin jotain.

 

Eilen nukuimme Naken kanssa aina puolille päivin. Aah, taivas! Oli ihanaa herätä levänneenä ikioma pikkuinen tytär unenlämpimänä ja levollisen näköisenä kainalossa. Pussasin sen puhki ja ehdin sitten hoitaa melkein kaikki aamupuuhani ennen kuin sängystä kuului vaativa VÄÄ. 

 

Oli siivouspäivä ja sainkin siihen käytettyä monta tuntia, kun viihdytin välillä vauvaa ja hinkkasin perusteellisesti vessat, ovet, pölyt, mitä nyt ihminen hinkata voi. Heh. Nakke on niin söpö, viihtyy hyvin sitterissään silmät auki ja kädet ja jalat viuhtoen tuttia mussuttaen, kunhan olen samassa huoneessa höpöttämässä. Sitten kun eilenkin menin yläkertaan ja Nakke jäi yksin olkkariin alkoi kohta kuulua VÄÄ, VÄÄ. Hain hänet ylös ja taas oli Naken maailmassa kaikki hyvin. Luulisi että noin pienet ovat vielä varsin autistisia mutta niin vain ihmisseura kelpaa jo kuukauden ikäiselle yksinoloa paremmin.

 

Siivouksen myötä sain oikein sellaisen viikonlopun alun fiiliksen, taas. En ole vuosiin kokenut sitä ja nyt sitten lusiessani täällä kotona kaiket päivät olenkin yllättäen varsin tietoinen siitä onko maanantai vai perjantai. Siivottuani pakkasin lapsen karhupukuun ja vällyjen väliin vaunuihin ja lähdimme puolentoista tunnin kävelylle. Kotiin tultuamme ehdin tehdä itselleni ruoan ja vieläpä melkein kokonaan syödäkin sen eli kotiäidin mielenkiintoisessa ja tapahtumarikkaassa maailmassa: kaikki syyt olla iloinen. 

 

Siitä asti kun äiti oli meillä pari viikkoa sitten olen nyt melkein joka päivä tehnyt itselleni uunikasviksia jonkun härpäkkeen, esimerkiksi pinaattilettujen tai kasvispihvien, kanssa. Olin luullut, että uunikasvisten teko on jotenkin kamalan rasittavaa sisältäen kaiken maailman vaiheita keittämisestä paistamiseen, mutta koko juttuhan onkin maailman simppeleintä! Laitan mausteeksi ruususuolaa ja piripiriä (hih) ja teen vielä kaveriksi dipin turkkilaiseen jogurttiin. Niin hyvää!

 

Painoahan voi pudottaa joko vähentämällä hiilareita tai kokonaiskalorimäärää. Minä kuulun tuohon ensimmäiseen koulukuntaan ja siksikin nuo uunikasvikset ovat niin nerokas keksintö, vaikka onhan niissä toki alhainen kalorimääräkin. Iltaisin olen suolaisen napostelunälkääni vetänyt porkkanasuikaleita ja kukkakaalipaloja kevytkermaviilidipin kanssa. Vaikka pudotankin painoa on ruoan silti maistuttava hyvältä, koska elämä ei ole mistään kotoisin jos ruoka on vain ravintoarvoja ja polttoainetta. Ei kuulkaa, pelkkä ajatuskin kauhistuttaa.

Kohta, kunhan kello lyö kaksitoista (muutun kurpitsaksi - hah hah haa) lähden salille; siellä on viikonloppuisin vähän pöllöt aukioloajat. Ville lähtee salini jälkeen kaverinsa luokse ja siitä varmaan rilluttelemaan. Olemme mielestäni onnistuneet hyvin jakamaan molemmille mieluista omaa aikaa: Ville on tätä ennen käynyt kerran yötä myöten kaupungilla, varpajaisissaan. Minä käyn viikottain pari kertaa salilla ja kerran, pari yksin kaupoilla. Minun menoni ovat lyhyitä mutta niitä on usein, Villen rillureissut taas vaikuttavat oloon vielä seuraavanakin päivänä. 

Sitä yhteistä aikaa meidän pitäisi saada. Kauheaa on se, ettei sitä oikeasti edes kaipaa - vauva on niin ihana että menee parisuhteen edelle. Ja juuri siksi sitä kahdenkeskistä aikaa tarvitaan kipeästi!