Päästä varpaisiin

Kerroin Villelle Naken synnyttyä ja imetyksen pyörähdettyä kunnolla käyntiin ottavani silikonit sitten kun olen saanut imetyksen päätöksen. Mikäköhän hormonihuuruinen aivopieru sekin nyt sitten oli? Kuvittelin imetyksen paisuttamia jättitissejäni, jotka vähitellen maidon tulon hiipuessa tyhjenevät ja tyhjenevät kuin ilmapallot. Luultavasti niin tuleekin käymään enkä väitä, etteikö tulisi olemaan kova paikka kantaa aiempien pyöreiden ja kauniiden rintojeni sijaan kahta nahkapussukkaa. Mutta silikoneja en ota.

Minä en enää itseäni rohkaistakseni kysy "mitä Madonna (tai kuka coolio hyvänsä) tekisi tässä tilanteessa?" vaan "Tekisitkö noin, vaikka olisit ainoa ihminen maailmassa?" (ajatusta ei kannata viedä liian pitkälle tai alkaa ahdistaa ihan pirusti!) Pitäisinkö kodin siistinä? Kyllä. Pitäisinkö painoni kurissa? Kyllä. Kävisinkö lenkillä? Kyllä. Olisiko tärkeää, että rintani ovat pyöreät ja symmetriset? Noh, kyllä. Olisiko se tärkeää, vaikka se pyöreys ja symmetrisyys edellyttäisi nukutusta, leikkausta, tuhansien eurojen säästämistä ja sitä, että kehoosi työnnetään muovia? 

Ei.

Tuolla kysymyksellä oppii aika yllättäviä asioita itsestään ja siitä, minkä tekee itsensä ja minkä muiden ihmisten vuoksi. Nyt pienen tytön äitinä olen tietysti miettinyt paljon naiseutta, ulkonäköpaineita ja muiden ihmisten miellyttämistä (oman itsensä kustannuksella?). Haluan antaa tyttärelleni varmuutta siitä, että hän on kaunis, ihmeellinen, täydellinen ihminen juuri tuollaisena kuin hän on - täydellinen ihminen samalla tavalla kuin meistä jokainen. Hänen kehonsa on kaunis ja pyhä eikä hänen koskaan koskaan koskaan tarvitse tehdä sillä tai sille mitään vain miellyttääkseen jotakuta, saadakseen hyväksyntää ja ihailua, voidakseen kokea itsensä kauniiksi. Hän on kaunis ja se, että minä hänen äitinään hyväksyn itseni tällaisena kuin olen antaa tärkeää esimerkkiä.

Erityisen tärkeältä tämä tuntuu, koska minun tyttäreltäni puuttuu synnynnäisesti varpaita. Toisessa jalassa on kaikki viisi pientä varvasta, joskin vain keskimmäinen varvas on täysin erillinen, kaksi reunimmaista ovat osin kasvaneet juuresta yhteen. Sitä ei juurikaan huomaa, esimerkiksi lääkäriltä se jäi huomaamatta synnytyssairaalasta kotiutuessamme ja itsekin huomasin sen vasta viime viikolla. Toisessa jalassa sen sijaan on pelkät pottu- ja pikkuvarpaat sekä varpaiden keskellä kohouma, kuin keskimmäiset varpaat olisivat kasvaneet siihen yhteen.

Kätilö esitteli meille pikku Nakkemme jalat heti synnytyksen jälkeen ja koska verinen, kinainen vauva oli meidän höperöissä, rakastuneissa silmissämme kauneinta mitä olemme koskaan nähneet, tuntui parin hassun varpaan puuttuminen niin mitättömältä pikkuseikalta etten tainnut uhrata sille ensimmäiseen vuorokauteen ajatustakaan ja sittenkin pidin hänen jalkojaan vain ihanan persoonallisena ominaispiirteenä, en puutteellisina tai epämuodostuneina. Tuntui ihmeelliseltä, että synnytys oli ohi ja sylissä terve pieni tyttö - siinä ei varpailla ollut mitään tekemistä. Sitten koittikin kotiinlähtötarkastus ja saimme kuulla lääkäriltä,  mistä varpaattomuus johtuu (jalkapöytä on takertunut sikiökalvon reunoihin niinkin varhaisessa raskaudessa kuin viikolla kahdeksan - kaksitoista) ja että se ei tule vaikuttamaan tytön kävelemiseen, juoksemiseen jne, ja niin koko asia painui taas unohduksiin. Meidän tyttäremme on täydellinen.

Tänään muistin hänen jalkansa miettiessäni hölmöjä silarihaaveitani ja sitten kauneusleikkauksia yleensäkin, itsensä hyväksymistä, ulkonäköpaineita joita etenkin naisilla on. Lupaan tässä ja nyt, etten ikinä tule mollaamaan itseäni Naken kuullen. En myöskään aio puhua arvostellen muista naisista ja heidän ulkonäöistään, mitä en kyllä yleensäkään tee. Haluan että Nakke-pieni saa iloita omasta itsestään, omasta kehostaan, ja että hän saa toisaalta kokea olevansa kaunis, toisaalta ettei hän eikä kukaan ole sama kuin ulkonäkönsä.

Tässäpä kasvatushaastetta kerrakseen. Olisi kiva kuulla, heräsikö näistä pohdinnoistani ajatuksia? En varmaan ole ainoa näitä asioita miettinyt - sana on vapaa!