Kissanvihaajan paljastukset

Nyt olisi niin paljon juttuja, että varautukaa maraton-postaukseen! Sillä varauksella, että mulla on tuossa vieressäni tuollainen 53 senttinen mini-ihminen, jolla kädet viuhtoo ja katse pälyää siihen malliin, että kovin kauaa ei ehkä pelkkä sitterissä istuminen ja tutin mussuttaminen jaksa viihdyttää...

Se tiheän imun vaihe taitaa onneksi alkaa väistyä. Oli jokseenkin väsyttävää, kun tyyppi halusi ruokaa vartinkin välein ja alkoi heti syliini päästyään  l ä ä h ä t t ä ä  ja repiä paitaani ja ihoani, vaikka olisi juuri syönyt. Maanantaina suorastaan pakenin salille heti kun Ville astui sisään. Toinen jalka ulkona annoin pikaisen ja poukkoilevan raportin tyyliin "nukkunu vartin välein, tiheän imun kausi, haistaa maidon ja herää kun tulen samaan huoneeseen, raapii ja läähättää, rintaraivarit, piip loppu", ja melkein juoksin autolle. 

En ole tainnut ikinä treenata niin täysiä kuin tuolloin! Alkuun salille päästyäni mietitytti, riittääkö lypsämäni maito ja repiikö Nakke Villeltä silmät päästä, kun tajuaa ettei hinkkejä löydy, ja nuo ajatukset tukahduttaakseni tamppasin alkulämmittelyn cross trainerilla sellaista kyytiä että taju meinasi lähteä. Sitten siirryin laitteisiin ja uskalsin kokeilla kaikkia sellaisia, jotka olen aiemmin kiertänyt kaukaa peläten, etten osaa tai jaksa ja kaikki nauraa. Noh, osasin ja jaksoin ja ketäänhän ei tietysti kiinnostanut kaikkien keskittyessä omaan suoritukseensa (tai "yläleukojen treenaamiseen", kuten yksi mies kaverilleen kommentoi seisottuaan varmaan puoli tuntia laitteeseen nojaillen ja juoruten). 

Eilen herätessäni löysin itseltäni ihkauusia lihaksia, mm. vatsasta, käsivarsista, hartioista, selästä... Päätin testata teoriani, eli jos lihaskipuisena rasittaa uudestaan samoja kipeitä lihaksia kipu jostain syystä pienenee seuraavaan aamuun mennessä, kun muutenhan tuskat olisivat toisena aamuna vasta edessä. Niinpä kävin eilenkin salilla ja nyt tämän aamun tuntemusten perusteella voin kertoa, että teoriani pätee. On myös tämän tiheän imun kauden kannalta ollut ihan hyvä, että Nakke on ollut välillä Villen kanssa, koska vasta kun maitohinkkien haju has left the building on lapsi osannut nukkua. 

Eilen meillä oli neuvolalääkärin tarkastus ja mukaani lypsämä maito loppui alta aikayksikön eikä rintakumia ollut. Lääkäri oli 40 minuuttia myöhässä ja vauva maiskutteli maidonhimoissaan ja minä olin jo ihan paniikissa, mutta sitten sain silmieni edessä todistaa ihmettä, miten se minun sylissäni karjuva, huitova ja läähättävä tyyppi rauhoittui vähä kerrallaan Villen syliin ja lopulta melkein putosi uneen. Ei olisi äidin sylillä ollut ihan yhtä rauhoittava vaikutus... Lääkäriltä saimme kuulla olevamme terveitä, sekä minä että Nakke, mitä toki olimme olettaneetkin.

Eilen illalla meinasin saada hermoromahduksen ja pakenin Jumboon. Rahat ovat aika kortilla (heh, kirjaimellisestikin toki) mutta piristin kuitenkin itseäni muutamalla hyötykapineella: suihkugeelillä, pipolla ja sukilla. Ja sitten tummalla suklaalla, limulla, kasviksilla ja dipillä. Sain eilen päivällä ostaa salikorttiini uudet kymmenen käyntiä ja ynnättynä aiemmat synnytyksen jälkeiset kymmenen salikertaa + uudet, terveellisemmät herkuttelutottumukseni näytti vaa'an lukema eilen neuvolassa kuin palkinnoksi tästä kaikesta 89 kiloa. Suunta on hyvä! Uskon myös, että on tässä ainakin jonkun verran läskiä muuttunut lihakseksi, salihommien lisäksi käyn kuitenkin joka päivä vähintään sen tunnin kävelemässä. 

Alkava hermoromahdukseni johtui ihan vain täällä kotona olosta. Niin ihanaa ja helppoa elämää kuin tämä onkin, ja niin paljon kuin nautinkin vauvan kanssa olemisesta, niin olen oppinut itsestäni sen, että minä tarvitsen kiitosta. Kun tämä kotiäitivuosi on ohi on varmaan parisuhteenikin, ellen saa muutettua asennettani. Koska mulla ei nyt ole muuta työtä kuin kotityöt kasvaa sarvi otsassani päivä päivältä pidemmäksi, kun tiedostan että Ville on tässä elämänvaiheessa ainut jolta voisin sen kiitoksen saada ja häneltä en sitä saa. Tiedän, että hänelle on oikeasti ihan sama onko meillä siistiä vai sotkuista eikä hän ikinä huomaa, että olen siivonnut, kun "ainahan meillä on näin siistiä". Tiedän tämän, ja enhän minä nyt hänelle siivoa, ja silti se sarvi kasvaa. Joinain päivinä saatan touhuta ja laittaa kotia ihan täyden työpäivän verran ja se ettei sitä mitenkään huomata on vähän sellainen maton veto jalkojen alta. 

Haluan muuttaa nämä ajatukseni, koska ne kylvävät katkeruuden siemeniä sitä tahtia että ellen pidä varaani niistä rönsyää jo suuri kaiken varjoonsa peittävä puu... En halua olla ikävä ja katkera, en halua olla nainen joka määkii hellan ja tiskikoneen välissä tai tuupertuu portaisiin pyykkivuoren alle, haluan olla nainen joka katsoo rohkeasti silmiin, elää ja nauraa ja hengittää vapaasti, on hieno malli pienelle tyttärelleen.

Kun tuo Nakke Nakkelainen nyt onkin tuossa vieressä suht tyytyväisenä, mitä nyt välillä heristää nyrkkiä ja komentaa nostamaan tutin, jatkan vielä tätä pitkäksi venähtänyttä postausta ehkä vähän yllättävällä aiheenvaihdoksella. Inhoan noita kissoja! Ihan totta, inhoan! Inhoan Kirppua joka tunkee koko ajan syliin, istuu leveällä karvaisella ahterillaan juuri pyyhkimälläni pöydällä ja röhnöttää rappusissa niin että saan loikkia vauva kainalossani yli kuin missäkin hengenvaarallisessa tasohyppelypelissä. Ja inhoan Winstonia, joka kakalla käytyään kuopii koko vessan läpi minuutti toisensa perään, kolin kolin rymi rymi klonk!, ja kohta nenään leijailee karvas kissanpaskanhaju ja pökäle lötköttää typeränä ja härskinä koskemattoman hiekkalaatikon päällä. Inhoan Winstonin ääntä ja inhoan koko sitä velttoa maleksintaa jolla hän laahustaa ympäri kämppää. Haaveilen päivittäin laittavani lehteen ilmoituksen, "annetaan kaksi oranssia kissaa parempaan kotiin". 

Naken nimi on nyt virallisesti maistraatin kirjoissa ja kansissa ja eilen lääkäri kutsui hänet nimeltä vastaanotolle. Sydänalassa läikähti mukavasti. Aemmin terveydenhoitaja ihmetteli, mistä olemme lapsen toisen nimen keksineet, hän ei kuulemma ole sellaista aiemmin kuullut. Mä vaan keksin sen ja meistä se on söpö nimi, vastasin, johon terkkari epäuskottavan kuuloisesti vakuutteli että on, on. Noita tuon nimisiä kastetaan tai nimetään vuosittain ehkä viitisen kappaletta eli aika harvinainen nimihän se kyllä on.

Kohta tarjoilen Nakelle tissinlämmintä evästä ja sitten isken uuden pipon päähäni, pakkaan muksun vaunuihin ja lähden kaupoille. Teen muutamia nimiäisostoksia ja toivon löytäväni sukkahousut koossa 50 tai maksimissaan 56, jotta Nakke-neidin ei enää tarvitse käyttää sieviä mekkojaan lököttävien kalsareiden kanssa. Huomenna tapaan siskoni kaupungilla ja menemme sushille, mitä odotan ja myös jännitän ihan hirveästi! Kivaa nähdä siskoa ja ihanaa päästä kaupungille ensimmäistä kertaa sitten heinäkuun plus iiiiihaaanaaa päästä ahtamaan napa täyteen sushia, mutta jännittää miten Naken kanssa tulee sujumaan. Lisähaastetta asettavat myös vaunumme, jotka ovat kyllä nätit mutta myös auttamattoman isot ja jämerät, eivät lainkaan kaupunkimallia. Pitäkää peukkuja ettei tule ihan pellereissu!