Jonkinlainen lopputulema

Olen miettinyt miettimästä päästyäni tätä vauvan kanssa kotona oloa, sen merkitystä ja mielekkyyttä. Ja tiedän, kuulostan siltä kuin olisin ollut jonkun viisi vuotta kotiäitinä, en tätä seitsemää viikkoa. Ja tällä hetkellä kaikki pohdintani kaartavatkin tuon seitsemän puoleen: minun Nakkeni on jo seitsemän viikkoa! Aika menee niin nopeasti! Kohta se alkaa kävellä ja menee kouluun yms. äitihöpinää, mutta ihan totta ja oikeasti tuntuu: KOHTA SE ALKAA KÄVELLÄ JA MENEE KOULUUN! Nytkään minulla ei ole enää ikinä elämässäni ihanaa pientä viikon ikäistä Nakkeani, joka itki alaleuka väpättäen ja joka piti päivin ja öin herättää syömään. Voi hyvä Luoja että itkettää kun mietin... Ei enää ikinä tässä elämässä pientä vauvaa jonka 50 senttiset vaatteet lököttää ja jolle pitää antaa pullosta lisämaitoa, ja joka on niin kertakaikkisen avuton ja säälittävän suloinen pieni rääpäle. Eihän hän varsinaisesti nyt vielä kävele, mutta kannattelee jo päätään, hymyilee, ei viihdy makuuasennossa eikä yksin, komentaa nopeasti jos joku asia ei ole mieleinen ja pitää todellakin huolen että saa maitonsa... Mitenkähän seuraavan seitsemän viikon kuluttua?
 

Tyrskin täällä liikutukseeni tikahtumaisillani. Äitiydessä on vähän sama juttu kuin rakastumisessa: miljoonat ja miljoonat ovat kokeneet sen aiemmin ja silti se on niin ainutkertaista ja ihmeellistä itselle, ja kun sitä yrittää kuvailla sotkeutuu niihin samoihin iän ikuisiin kliseisiin joihin jo tuhannet ennen...  Muistan kun kokiessani ensirakkauden 19-vuotiaana löysin vanhoja japanilaisia haikuja, ja se miten niissä kuvattiin rakastumisen raastavaa tuskaa oli kuin suoraan läpättävästä teinitytön sydämestäni, ja olin kuin lekalla päähän lyöty että mitä helvettiä, joku muukin on kokenut tämän ja jo tuhat vuotta sitten?! Nytkin katson äitejä bussissa, kaupassa ja siinäpä se tämän hetken arkinen elämänpiirini olikin, ja ihmettelin miten tuo ja tuokin on synnyttänyt pää punaisena ja pullauttanut sitten palkintona kaikesta kärsimyksestä verisen vauvan ulos sisuksistaan, ja miten tuokin on hyökännyt yöllä pinnasängyn luo koittamaan hengittääkö se varmasti, ja miten tuokin on nukuttanut pientään tunti tolkulla otsasuoni tykyttäen ja rääkypetterin lopulta nukahdettua jäänyt vain haltioituneena tuijottamaan, miten ihana, kaunis ja pieni se on...

Imetyshormonit pistävät päätäni sekaisin ja itken melkein joka päivä. Joko liikutus lyö yli positiivisissa tunteissa tai sitten maailmantuska on niin väkevää, ettei voi olla tirauttamatta pientä itkua. Tuntuu niin väärältä, miten maailmassa on kaltoinkohdeltuja lapsia, miten, miksi, MIKSI! Tahtoisin pelastaa heidät kaikki enkä pysty yhtäkään, ja se on melkein enemmän kuin voin kestää. Lukiossa masennuin kuin mietin päivät pääskytysten kaikkea pahaa mitä on ja itkin joka päivä tunteja päiväpeittoni märäksi, ja tuntuu että nyt voi käydä samoin ellen saa päätäni järjestykseen. Tai en tiedä masennuksesta, aika vahva sana vahva tila, mutta ainakaan tässä jatkuvassa miettimisessä ei ole mitään mieltä. 

Eli, kaikesta tästä rakkaudesta maailmantuskaan poukkoilevasta selostuksesta siirtymä siihen, mitä nyt ajattelen tästä kotona olosta. Ensinnäkin: tympii. Vaikka Nakke osoittaakin jo enemmän luonnetta ja tahtoa (muistelen lämmöllä muutaman viikon takaista, kun hän viihtyi parikin tuntia sitterissään käsiään heilutellen ja valppaana ja tyytyväisenä ympärilleen katsellen) ja vie näin ollen enemmän aikaani, on päivissäni kuitenkin paljon tyhjiä tunteja. Sitten käy niin, että siivoan kuin hullu ja vittuunnun siitä, ettei puurtamistani huomata. Oikeasti olen nyt miettinyt, että vähempikin siivous riittäisi ja että pääasia kun pitää tavaramäärän aika vähäisänä, niin ei muodostu sellaisia hirveitä läjiä sinne sun tänne. Muuten siivoan minkä siivoan ja olen odottamatta kiitoksen sanoja (vaikka, rehellisyyden nimissä: niitäkin joskus saan, ainakin jos itse vähän vaadin), koska ei kai herranen aika sentään päivieni merkityksellisyys voi riippua siitä, lausuuko mies kiitoksen vai ei!! Oikeasti ihan oksettaa kun kirjoitin tuon.

Toiseksi: tympimisestä huolimatta, tämä on ainutkertaista aikaa. Monessakin mielessä, esimerkiksi enää ikinä minulla ei tule olemaan tätä pientä vauva-Nakkea jonka kasvua ja kehitystä seurata eikä toisaalta enää ikinä tällaista breikkiä työelämästä. Vaikka saisimme vielä toisen lapsen on minua silloin työllistämässä tuo jo olemassaoleva bebe ja tällaiset päivät, kun nukun vauva kainalossa aina kello kymmeneen, käyn ennen Villen töitä salilla, saan kotiin tultuani vauvan unille ja edessä aukeaa tuntisotalla luppoaikaa, on ainutlaatuista... Hullu on ihminen jos ei tällaisesta nauti! Lisäksi, kun eihän tämä kotonaolo ikuisesti kestä vaan jo vuoden päästä olen todennäköisesti kädet kyynärpäitä myöten sorvin ääressä, on parasta ottaa tästä kaikki irti nyt. Vähän karsia projektejani, vähän enemmän ottaa päikkäreitä vauva vatsan päällä, vähän useammin hiljentyä tuon hartaasti toivomani elämän ihmeen ääreen.