Olen illan aikana puhunut puhelimessa kolmen naisen kanssa: äitini, anoppini ja pomoni. He kaikki soittivat minulle ja kaikkien kanssa puhuin samoista aiheista, mutta vähän eri näkökulmista. Nimiäisistä, äiti vinkkejä ja apua tarjoten, anoppi kysellen, pomo piilottaen yllätyksensä kun emme kuulu kirkkoon. Minä erakoista erakoin puntaroin kuin kultaista siimaa paljonko annan itsestäni ja mitä seuraa jos annan tämän ja tämän löysää, vaikka olenkin tietysti vähän hölmö kun ajattelen näin, olen näin. En halua jäädä velkaa, en halua antaa virheellistä tietoa, en halua pantata mutta en jakaakaan kaikkea. Haluan niin, että voisin seisoa suorassa.
Äidiksi tultuani olen itkenyt joka päivä. Sydämeni pakahtuu, kun tyttäreni tekee melkein mitä vain, ja kyyneleet valuvat yli. Muistan jostain yläasteen bilsan maikkamme sanat, miten kyynelkanaville tekee hyvää päivittäin itku, mutta tiedä sitten miten hyväksi se on mielenterveydelle... Minä nauroin silloin, ehkä vähän mielistelevästi koska säälin opettajaa ja hänen kuivia vitsejään, mutta nyt ajattelen itse yhtä kuivasti, hyvä että edes kyynelkanavat ovat kunnossa.
Ymmärrän nyt yksinhuoltajien usein sanoman ajatuksen, miten melkein raskainta on se, ettei voi jakaa hyviä asioita toisen vanhemman kanssa. Minä niin ymmärrän sen. Ketä kiinnostaisi miten Nakke on niin suloinen vasta heränneenä tai miten taitavasti hän sai vahingossa pudonneen tutin itse takaisin suuhun, tai miten sydäntäsärkevää on kun hän säikähti herätessään omaan maitopukluunsa. Ketä muuta paitsi Villeä.
Sydämeni meinaa joka päivä pakahtua niin että siitä varmasti tulee kamalan vahva sydän. En kestä ajatella miten vauvoille voidaan tehdä pahaa ja ajatus siitä että joku tekisi pahaa minun tyttärelleni on kestämätön. Äsken katsoin telkkaria ja Nakke makasi piereskellen rintani päällä kunnes puklasi tissieni väliin. Jos tämä ei ole rakkautta niin mikä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?