Sillisalaattipostaus luvassa taas. Lisäksi tiedossavarmaan miljoona kirjoitusvirhettä (joita niin inhoan!), kun lakkasin juuri kynnet jatämä näpyttely on vähän hankalaa. Mulla on uusi kynsilakka, sen nimi on Ivory Beige ja merkki Mavala ja se on ihana! Nyt laitoin toisen kerroksen ja vähän sävy siitä kärsi, mutta yhdellä kerroksella lakattuna on ihana lämpimänhohtoinen läpikuultava vaaleanpunaiseen taittava beige. Niin nätti sävy että piti eilen lenkilläkin kiskoa hanska pois ja ihailla käsiäni kesken matkan.
Ulkona sataa lunta - tai räntää, kuten Ville minua äsken arkirealismissaan valisti. Kuitenkin, maa on jo vähän valkoinen ja on kivan näköistä. Kunhan Nakke-tyttö herää pakkaan hänet vaunuihin ja lähdemme kaupungille katsomaan jouluvaloja ja Stockan jouluikkunaa. Ajattelin myös ostaa kahvakuulan! En ole edistynyt salille moneen viikkoon ja sen kyllä jo tuntee olossa, etenkin kun olen viime viikkoina syönyt pitkästä aikaa leipää. Ei sovi mulle, ei, maha on täynnä ilmaa ja jo aamusta turvonnut. Tietysti karkit ym. makeat herkut eivät myöskään auta asiaa... Viimeksi reilu viikko sitten ponkaistessani vaa'alle näytti 86,5 kiloa, eli hitaasti mutta varmasti paino hivuttautuu alaspäin. Olin suunnitellut, että 20.1. paino olisi 81 kiloa eli sama kuin tuolloin tasan vuosi sitten, mutta tuo tavoite taitaa jäädä toteutumatta. Joulu ja kaikki, you know... Lenkkeilykin on jäänyt tosi vähäiseksi ja kuten sanottu, kyllä tunnen olostani että nyt en ole kohdellut kroppaani ihan niin kuin se ansaitsisi. Vaikka se kiero paskiainen kinuaakin karkkia harva se päivä ja keksii kieltämättä aika hyvät perustelut sille, miksei kannata lähteä tuonne pimeään tarpomaan. Otat kato vaunut, hei, pääsette ilmaiseks bussilla, se kuiskuttaa ja minä uskon.
Olen kuitenkin varsin optimistinen kahvakuulan suhteen! Aiemmin kaikki kotijumppa-aikeet ovat kaatuneet laiskuuden lisäksi tilan puutteeseen, ja mielessäni kummittelee vieläkin kuinka kokeilin zumbaa ja törmäilin huonekaluihin niin että on ihme kun mikään ei hajonnut. Nyt meillä on kuitenkin sen verran avara ja pitkänmallinen olohuone, että kun laitan treenivideot pyörimään Villen koneelle on tilaa heilua vaikka kuinka. Lisäksikahvakuulailu lajina on kiinnostanut jo yli vuoden eli intoa piisaa!
Silloin muuten kun Nakke syntyi labranhoitaja sanoi, että nyt sulla on oma kolmen kilon kahvakuula tuossa. Sitten hänestä hujahti neljän kilon kakkakuula (kuten Ville kerran totesi kuuratessaan totaalisesti räjähtänyttä tytärtään) ja nyt on jo varmaan viisi kiloa täynnä, mutta päivittäisestä nostelusta huolimatta en ole huomannut mitään positiivista muutosta kropassani. Päinvastoin, niska on jatkuvasti jumissa ja vasenta hauista juilii välillä niin, etten nukkumaan mennessä tiedä miten päin olisi.
Nukkumaan menosta puheenollen, Nakke-pieni on jo viikon ajan käynyt kahdeksan, yhdeksän aikaan unille (itkun ja heijaamisen saattelemani toki, ettei nyt liian ruusuiselta kuulosta) ja eilen ensimmäistä kertaa uskalsin jättää hänet yksin sänkyynsä nukkumaan (aiemmin olen tehnyt sitteriin pesän jossa hän on nukkunut meidän katsoessamme telkkaria). Napanuora venyi vissiin vähän liiaksikin kun pompin pariinkin kertaan yläkertaan katsomaan nukkuuko hän varmasti ja, hyvä Luoja sentään, hengittääkö hän varmasti, mutta uskottava se oli. Oli kivaa olla Villen kanssa ihan kahdestaan, vaikka suurimmaksi osaksi molemmat touhusimmekin omia juttujamme. Katsoimme myös Tim Burtonin animaation Ruumismorsian, joka oli herttainen ja ihanan outo.
Arrrghhhhh. Ville pelaa yhtä typerää matosotapeliä taas äänet päällä. En viitsi joka kerta valittaa ja siksi hän ei varmaan uskokaan, miten oikeasti vihaan noita ääniä - ohho, ja telepatia toimi koska nyt ne loppuivat!
Anoppini kävi eilen meillä pikapiipahduksella erään ystävänsä kanssa. Söimme lihapullia ja muussia ja tuo ystävä ehti kommentoida miten Nakke syö paljon tutia, miten ensimmäisen kohdalla sitä jaksaa kantorepussa kantaa mutta sitten kun niitä on seitsemän ei enää jaksa ja miten tuo tyttö se taitaa olla paljon sylissä... Hillitsin itseni aika ihailtavasti. Eihän hän pahaa tarkoittanut, varmaan puhui lämpimikseen vain, mutta voi herranen aika kun ihmiset osaisivat jättää toisten tavan hoitaa ja kasvattaa lapsiaan kommentoimatta! (näille itselleen siis. Mikään ei ole kivempaa kuin juoruilu selän takana, hehehe.) Sanoin heidän lähdettyään Villelle, että näin vanhempana saa olla aika varma itsestään ja siitä, että on paras mahdollinen vanhempi ipanalleen, koska neuvoja kyllä piisaisi. Suurin osa neuvojista/ komnetoijista on joko lapsettomia tai omat muksunsa vuosikymmenet sitten kasvattaneita, jolloin aika on ehkä vähän kullannut muistoja... Samassa elämäntilanteessa olevat usein ymmärtävät, miten herkkää ja haastavaa vanhemmuus on, miten lapsen voi hoitaa ja kasvattaa monella tavalla "oikein", miten erilaisia lapset, perheet ja perheiden elämäntilanteet. Oma mottoni on nykyään, että kunhan henkistä tai fyysistä vahinkoa ei tapahdu niin antaa mennä vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?