Tuntuu että olen muutoksessa, vaikken vielä oikein tiedä minkälaisessa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olemiseni rajallisuuden enkä enää ajattele, että uusia ovia on loputtomiin ja että kyllä se siitä, kokeilet, etsit, hapuilet. Tunnen miten elämäni on nyt tässä, tällä alalla minä olen, tällainen perhe minulla on ja ehkä tärkein, tällainen minä olen. En enää voi enkä halua vaihtaa persoonaa kuin takkia niin kuin nuorempana, vaan se mikä aiemmin oli vain jokin ydin laajenee ja kurottuu ihan koko olemiseen, olemukseen, enkä enää ole yhdelle yhtä ja toiselle toista.
Tuntuu että elämän isot valinnat on nyt tehty ja suuret viivat vedetty. Tulee muutoksia, tietysti, minäkin voin vetää niitä linjoja uusiksi tottakai voin, mutta enää en vain livu ja ajelehdi. Ajattelen Nakkea, tietysti ajattelen Nakkea voi luoja miten ajattelenkaan, sitä miten päätökseni vaikuttavat häneen ja miten omalla elämälläni teen hänen elämästään hyvän.
Tämä tuntuu hyvältä ja juurevalta. Olen kai kasvanut aikuiseksi.
Olen miettinyt paljon, millainen äiti haluan olla Nakelleni. Turvallinen, se on kai se tärkein. Sitten haluan, että hän saa aina aina aina aina tuntea olevansa minun silmissäni ihana, hyväksytty, hieno juuri sellaisena kuin on. Tuntisin joltain osin epäonnistuneeni äitinä, jos Nakke joutuisi miettimään ja kenties muuttamaan omaa itseään minun takiani. Tietysti opetan hänelle, mikä on oikein ja väärin ja välillä joudun kieltämään ja rajaamaan, ja hermoni tulen menettämään satamiljoonaa kertaa (se on selvä), mutta se että hän joutuisi itse hillitsemään tai muuttamaan itseään, ulkoisesti tai sisäisesti, kelvatakseen minulle, on kertakaikkisen puistattava ajatus.
Tällaisia olen miettinyt. Sitten olen miettinyt paljon marttyyriutta ja sitä, miten en en en en en en en en en en en halua olla marttyyri, en halua käyttää kiltteyttäni hyväksi, en enää halua kantaa kaikesta vastuuta enkä pitää kaikkia lankoja käsissäni. En halua hallita muita enkä itseänikään vaan haluan antaa vapauden olla mitä on. Haluan vapauden, ilon, riehakkuuden, olemisen itsessään mielekkyyden ja merkityksen, ja vielä kerran: vapauden. En ole vastuussa muista kuin itsestäni, ja Nakesta tietysti jollain tasolla, siitä että opetan hänelle asioita ja pidän huolta. Mutta hänenkään persoonansa ei ole minun ja koko ajan hän kasvaa minusta pois, omaksi itsekseen, ja oikeastaan tärkein tehtäväni on olla niin viisas että osaan tukea sitä kasvua.
Tällaisia asioita olen miettinyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?