Vauvahautomo alias hirviö-dumbo heppatalleilla (synnytyspeukut pystyssä)

Tässä kun pitää keksiä tekemistä, ettei ihan seinät kaatuisi päälle, niin käytiin tänään Tuomarinkylän heppatalleilla. Aivan ihana paikka! Oli taas niin kaunis loppukesän ilta, aavistus syksyä ja luonto niin kypsä, kyllä te tiedätte, ja noissa puitteissa se kaikki vielä korostui. Laakeana leviävät viljapellot, metsää, laajoja nurmikenttiä, kartanorakennus, söpö pikku huvimaja ja ontto puu, jonne Ville meni sisään... 

Olen ratsastanut kymmenen vuotta sitten, mutta nyt huomasin vähän pelkääväni hevosia. Yksikin oikein uljas ja ystävällinen oikein kurottui aidan yli meitä kohden, mutten vain uskaltanut kyhnyttää. Tuli ihan järjetön pelko, että hevonen syö käteni! Vaikka järjellä tiesinkin, ettei tietenkään, etteivät hevoset tee niin eikä varsinkaan tuo rauhallisena ja ystävällisen uteliaana kurottava yksilö, niin en vain uskaltanut ojentaa kättäni.

Tuolla näkyi olevan myös ravintola, museo sekä sikahintainen sisustuskauppa, jossa käytiin pällistelemässä. Kaiken kaikkiaan sellainen paikka, jonne voisi ihan hyvin tuoda muualta tulleita ystäviä ihmettelemään ja ihastelemaan hyvän sään vallitessa.

Aamulla heräsimme taas varhain ja lähdimme jossain vaiheessa aamupäivää asioille. Ville vei kännykkänsä huoltoon ja käytiin kierrätyskeskuksessa ja Chico'sissa syömässä. Siivosimme koko kodin ja sain ostettua vihdoin kauratyynyn, jos siitä vaikka olisi apua supistusten alkaessa. Välillä supistaakin lupaavan napakasti, kipeästi jopa, mutta sitten aina parin tunnin päästä tilanne laantuu.

Vauva sai yöllä hirveän hikkakohtauksen. Makasin pimeässä ja tuntui, kuin sisälläni olisi kurnottanut jättiläismäinen sammakko... Aamulla olimme molemmat turhautuneita, Ville ja minä. Tunsin itseni enemmänkin vauvahautomoksi kuin ihmiseksi. Ville päivitti facebookiin kärsimättömyyttään ja olin vetää herneen nenään, kun yksi hänen ystävänsä kielsi yhtään huokailemasta, että minullehan tämä rankkaa on ja Villen pitää vain olla hiljaa, hieroa jalkojani ja kantaa herkkuja. Siis voihan vittu! Miksei lapsen isä saisi olla kärsimätön ja haluta jo tyttärensä maailmaan?? Mikä hirviö-dumbo minä olen, jos pitää kantaa herkkuja kuin millekin alttarille, ja miksi ihmeessä minun jalkojani pitää hieroa? Minä inhoan jalkahierontaa.

Mulla on jäänyt joku kasvunvaihe väliin, koska en voi sietää sitä, jos joku tulee tuollaiseen määräilevään sävyyn kertomaan, mitä minun pitää tehdä. Helvetti sentään! 90 % saamistani neuvoista on alentuvia ja typeriä ja osoittavat, ettei neuvoja tiedä minusta juurikaan. Silti en osaa olla hermostumatta. Inhoan besserwisseröintiä, ihan totta aika harvoin varmaan kellään on niin, ettei tietäisi, mitä voi tehdä - jokaisen on silti kuljettava ne omat polut ratkaisuun, käytävä se koko prosessi läpi. Ei mutkia voi noin oikoa eikä ulkokohhtaisista paska-neuvoista ole mitään hyötyä. Kyllä tietoa on, olemassa ja saatavilla, mutta se mikä saa ihmisen tekemään omassa elämässään muutoksen pisteestä tämä pisteeseen tuo riippuu niin monesta asiasta, jaksamisesta, menneisyydestä, rohkeudesta, itsearvostuksesta, kaikesta, että siihen ei oikein voi kukaan tulla sanomaan mitään.

Eksyin vähän, mutta näin on näreet. Nyt pikkuhiljaa unille. Pitäkäähän taas ensiyönäkin synnytyspeukkuja... ;-)