Päätin nyt aamulla, etten laita meikkiä, kun olen vain kotona koko päivän ja on niin kuumakin. Noh, päätöstä kesti noin viisi minuuttia ja sitten pitikin iskeä lastit naamaan. Turhamainen mikä turhamainen. Meikkaaminen on kyllä näiden ripsien ansiosta ihanan helppoa ja nopeaa: meikkipohja kuultovoiteella ja puuterilla, poskipuna, valkoinen kajal alaluomelle, vähän kulmia ojennukseen. Niissäkin on kestoväri niin ei mene aikaa valkoisten hapsujen epätoivoiseen värjäämiseen.
Samoin kuin eilenkin, aamu alkoi Winstonin oksennuksen siivoamisella. Eilen vielä kävelin siihen paljaalla jalalla eli siihen verrattunahan tämä päivä on juhlaa... Yritän kovasti suhtautua Winstoniin viattomana luontokappaleena, mutta välillä vain inhoan sitä. Niin kuin tänään, kun se oksennuksensa jälkeen meni juomaan vessanpöntöstä ja jäi sitten matolle makaamaan ja tuijottamaan.
Eilen oli varsinainen tehopäivä. Pesin pyykkiä, vaihdoin lakanat, järjestin vauvan huoneen kaapit ja laatikot. Alkuillasta hyppäsin bussiin ja ajelin Hakaniemeen, jossa alkoikin supistella niin, että kuljin kauppahallin ympäri ja ympäri ja ympäri puuskuttaen kuin höyryjuna. Luulin jo että joudun lähtemään takaisin kotiin huilimaan, mutta sitten tapasin serkkuni ja siinä jutellessa ja istuessa olo vähän koheni. Oli kyllä silti illalla kotona melkoisen kaikkeni antanut olo.
Serkkuja oli ihana nähdä! Olemme samanikäisiä ja lapsesta asti tiiviisti yhdessä. Nykyään näemme harvoin, noin kerran vuodessa (he asuvat molemmat ulkomailla), mutta aina nähdessämme tapaamisia leimaa ihana tuttuus ja helppous. En tiedä heidän nykyisistä elämistä juurikaan, eivätkä he minun, mutta keskustelut polveilevat ja jatkuvat ja on aina kuin olisimme nähneet viimeksi eilen.
Pöydällä on kimppu kuivuneita keltaisia ruusuja. Ne ovat niin kauniita että voisin syödä ne, ajattelin äsken hupsuuksissani. Nuorena tyttönä (hih) keltaiset ruusut olivat lemppareitani. Sitten tuli joku vaihe, etten oikein tykännyt niistä, kunnes nyt olen taas lämmennyt. Tuntuu että tämä loppuraskaus on saanut suhtautumaan muihinkin tuttuihin asioihin ihan uudella palolla. Esimerkiksi sohvamme on mielestäni niin ihanan näköinen, että oikein sydämessä läikähtää kun näen sen! :-D Sohvatyynyt ovat ihania, torkkupeitto, sohva niiden alla. Olen viettänyt aika monta hetkeä täällä kotona sohvaa tuijottaen. Yhtenä päivänä ihastelin ääneen nostokurkea - se näytti niin sympaattiselta, vähän kuin kömpelö iso kirahvi siroine mutta kuitenkin vahvoine kauloineen.
Tänään siivoan siivouskomeron, sinne on vain muutossa dumpattu kaiken maailman kamaa ja jätetty sitten niille sijoilleen. Esimieheni kysyi minulta yhtenä päivänä puhelimessa, olenko minäkin nyt lasketun ajan lähestyessä muuttunut siivoushulluksi. Silloin saatoin vastata että en, päinvastoin, olen vähän onnistunut hölläämään. Hän itse kuulemma järjesteli nuppineulatkin riviin ennen vauvan syntymää. Naureskelin tuolle tarinalle, mutta nyt olen itse samanlainen ja ajatus sotkuisista laatikoista, kaapeista ja tavarakasoista tuntuu melkein kestämättömältä.
Eilen järjestelin vaipat lipastonlaatikoihin ja kutsuin Villen katsomaan ja oppimaan.
- Mä tuun sitten kun vauva on syntynyt, näytät sitten.
- Sitten voi olla liian myöhäistä... Jos mä vaikka kuolen synnytykseen niin pitäähän sun tietää missä vaipat on.
- No mennään... Positiivista ajatella, että oma vaimo kuolee...
Hienovaraista pikku maanittelua, hehe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?