Olen viime päivinä miettinyt paljon, miten vauva tulee parisuhdettamme muuttamaan. Miksi edes haluamme vauvan, tai alunpitäen halusimme? Ei, en ole tullut katumapäälle enkä halua peruuttaa tätä kaikkea! :-D Mutta miksi?
Elämämme kahdestaan on helppoa ja mukavaa. Olemme vasta päässeet matkustelun makuun, rakastamme toisiamme, elämä kahdestaan on kertakaikkisen tyydyttävää. Kissojenkin hoivaaminen on riittänyt pitämään hoivavietit kurissa. On ollut helppoa tulla ja mennä, elää itselleen ja siinä sivussa vähän toiselle.
Aloittaessani vauvakuumeilut reilu vuosi sitten en kokenut palavaa halua saada lasta. Välillä mietin ystäviäni ja heidän muksujaan katsellessani, miten ihanaa olisi olla jollekin noin tärkeä, miten minäkin haluan että pieni ihminen sanoo äidiksi ja kyöhnäytyy kaikista ihmisistä juuri minun syliini... Ympäristön esimerkki oli siis yksi seikka, jota seurasin jättäessämme pillerit.
Toisaalta olin nähnyt myös niin paljon itkuja, uhmia ja väsymystä etten ole oikein missään vaiheessa ajatellut lapsen tekevän autuaaksi edes itseäni, saati jotenkin parantavan parisuhdettamme. Itseasiassa vasta tänä kesänä olen alkanut ajatella, että voihan se vauva-arki olla ihanaakin! Se ettei tarvitse mennä töihin ja saa nähdä oman pienensä kasvavan ja että saa itse rytmittää päivänsä (Noh, niin. Wake up lady). Pitkään ajattelin vain väsymystä, ja kun en väsymystä niin tylsiä kotirutiineja, yksinäisyyttä, samanlaisina pyöriviä päiviä ja omaa rakasta miestä, jonka kanssa ei ole enää yhteistä aikaa ja joka ei lopulta enää ole niin rakas ja sitten ei enää edes oma.
Tuntuu, että alunperin pätös yrittää tulla raskaaksi oli niinkin tylsä kuin "lapset sopivat hyvin tähän elämäntilanteeseen". On työt ja vakaa talous, on oma tuttu kumppani ja lähipiirissä paljon samassa tilanteessa olevia. On ensimmäistä kertaa vankka usko siihen, etten tule pilaamaan uutta pientä ihmistä vaan pystyn tarjoamaan hänelle hyvät puitteet kasvaa tasapainoiseksi ja onnelliseksi nuoreksi, aikuiseksi. Ensimmäistä kertaa pelko siitä, miten oma lapsi joutuu ensin koulukiusatuksi, sitten huumeidenkäyttäjäksi ja lopulta massamurhaajaksi on pienempi kuin usko siihen, että kaikki tulee menemään ihan hyvin. Ja kun sanon ihan hyvin tarkoitan nimenomaan sitä: ei sankariäitiyttä, ei superlasta, ei onnellisena nauravaa perhettä auringonlaskussa huvipurrella vaan ihan sitä tavallista arkea makkarasoppineen ja väsyneine aamuineen.
Takaisin parisuhteeseen. Olemme nyt niin onnellisia että optimistinkin on pakko asennoitua siihen, miten ei tämä voi jatkua. Onkin tutkittu, miten pienten lasten vanhempien arvio onnellisuudesta muodostaa U-kirjaimen muotoisen notkahduksen: Vauvan synnyttyä alkaa alamäki, joka kuitenkin sinnikkäällä yhdessä pysymisellä alkaa jossain vaiheessa kivuta ylöspäin. Ehkä sitten kun unet paranevat ja vauva ei koko ajan roiku rinnassa kiinni?
Pelkään että katoan äitisumuun ja muutun tylsäksi rouvaksi, joka puhuu vain lapsestaan ja saa kaiken läheisyytensä lapsestaan. Ja noinhan siinä varmasti alussa käykin... Mitenkähän sitä jaksaa huolehtia parisuhteestaan, kun väistämättä siitä vauvasta tulee kaikkein ihanin ja rakkain? No, ainakin hänestä tulee sitä meille molemmille eli voihan se olla yhdistävää fanittaa samaa kohdetta...
Tuota u-notkahdusta odotellessa... Olen säilönyt mieleeni ihania muistoja, tätä ihanaa onnea mitä meillä nyt on. Tuntuu ettei parisuhteemme ole ikinä voinut näin hyvin, tuntuu että rakkaus on samanaikaisesti syvää ja kepeää ja että olemme ylittäneet jonkin rajan päästen aiempaa lähemmäksi toisiamme. En tiedä arvostammeko toisiamme enemmän, luotammeko enemmän..? Säilön mieleeni kuvan meistä kävelemässä kauppaan ja kirjastoon, ihanan sänkykamarielämän, pienet hölmöt jutut ja vitsit, takapihan grillin ja Villen siinä äärellä, meidät Ikeassa, meidät Tallinnassa baarissa, meidät ajamassa autoa, muuttamassa uuteen ihanaan kotiin ja meidät vain rakastamassa niin. Meidät neuvolassa kuuntelemassa pienen tyttäremme sydänääniä, odottamassa.
Jos jollain on kokemusta aiheesta, niin olisi mielenkiintoista kuulla lapsen vaikutuksesta parisuhteeseen? Pliis, jotain positiivisiakin tässä raskauden ja hormonien vaiheessa... ;-)
Edit. Piti tulla vielä lisäämään, että uskon lapsen myötä elämän olevan merkityksellisempää. Elämälläni ja olemisellani ihan oikeasti on ja tulee olemaan tarkoitus. Tämä oli varmaan "olosuhteet ovat puolellamme" - jutun ohella tärkein syy päättää yrittää saada lapsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?