Olen yksin kotona, Ville lähti Naken kanssa lenkille. Tämä hiljaisuus tuntuu niin ihanalta että meinaan pakahtua! Tekisi mieli itkeä ja huutaa. Imetyksen lopettaminen on kyllä muutenkin vetänyt mielen aika herkäksi, mutta silti, voi luoja että tämä hiljainen tyhjä koti tuntuu niin, niin hyvältä.
Se on jännä, miten sitä näköjään aina vain kuitenkin katselee aidan toiselle puolelle vihreämpien ruohojen perään. En ole mitään muuta tässä elämässä halunnut niin kuin omaa perhettä, ja nyt kun minulla se on, tuntuu yksinolo ihan maailman parhaalta asialta. Voi tietysti johtua siitäkin, että tämän reilun kahdeksan kuukauden aikana tämä taitaa olla neljäs kertani yksin kotona...
Eilen oli viimeinen aamuimetys, päätin tänään aamupalalla. Nakke joi tyytyväisenä korviketta nokkamukista ja popsutteli lisää puuron mukana, ja yhtäkkiä vain päätin että se oli sitten siinä. Meillä on ollut ihania aamuja, kun heitän hänen puuroisen yöppinsä pyykkikoppaan ja imetän sohvannurkassa, Nakke pörröisen torkkupeiton sisällä. Raukea, onnellinen, rauhallinen, keskittynyt pikku tuhisija siellä, ja ne maailman suloisimmat syömisäänet... Tuhi, tuhi, tuhi... Niisk... Tänään aamupalan jälkeen Nakke touhusi tyytyväisenä viltin päällä ja minä nieleskelin itkua. Se oli sitten siinä!
Kohta varmaan jää iltaimetyskin, kunhan jaksan keksiä uuden nukkumaanmenorituaalin. Ehkä voitaisiin lukea sylikkäin kirjaa keinutuolissa hämäränhyssyssä ja sillä tavalla siirtää mieli kohti uniajatuksia.
Olen ajatellut, että jakaisin salihommat jatkossa kahtia niin, että toisella kertaa teen alkulämmittelyn (juoksu 20 min. maton kaltevuutta säädellen ja vähän nopeuksia vaihdellen) jälkeen alakropan, toisella ylä-. Tuntuu ajatuksena aika raskaalta, kun tähän mennessä olen tosiaan yhdelle kertaa ympännyt vähän kaikkea. Yleensä menee aika tasan, että lämmittelyn jälkeen 20 min. yläosastoa ja 20 min. ala-. Mutta olisi se varmasti tehokkaampikin sitten! Olen löytänyt itsestäni uutta voimaa salilla, tai ehkä se johtuu siitä etten enää hissuttele, vaan ihan pokkana hikoilen ja ähisen kuin mikäkin punttihirmu.
Käytiin toissapäivänä perheen kanssa Ateneumissa Tove Jansson -näyttelyssä. Meinasin alkaa itkeä sielläkin, kun tuntui niin pakahduttavalta se, miten ihailenkaan Tove Janssonin lahjakkuutta, periksiantamattomuutta (joka ei kuitenkaan jyrää ja polje muita vaan päinvastoin vaatimattomalla esimerkillään innostaa ja kannustaa) ja upeaa ainutlaatuista persoonaa. Hän on Nainen isolla N:llä ja todellinen lahjakkuus. Ei ole mielestäni liioiteltua sanoa, että Tove Jansson on kansamme rakastetuin taiteilija, kuten Ateneumissa jossain esittelytekstissä hänestä sanottiin.
Kotiin tultuamme Ville leipoi patonkeja. Eka erä lensi roskiin ja toisesta tuli ihan sairaan hyvää! En tiennyt että Ville osaa leipoa. Huomenna, äitienpäivänä, saan kuulemma varautuu tajuntaa laajentavaan makuelämykseen. Noin niin kun vaatimattomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?