Äitiydestä, lapsettomuudesta sekä eräs arkinen onnistuminen

Olin tänään ylpeä itsestäni. Heräsin kolmen jälkeen iltapäivällä yövuorolaisen unilta. Suorastaan humpsahdin lähes suoraan unesta härdelliin nimeltä koti-ilta ja äitiä ikävöinyt Nakke. Silloin kun hän on Villen kanssa ei mitään ongelmaa ole, samoin jos olemme koko porukka yhdessä. Mutta auta armias jos olen ollut osan päivää laumastani erossa: silloin saankin nauttia loppuillan lahkeessa roikkuvasta kärttyisällä äänellä narisevasta kylkiäisestä.

Yleensä tuollaisissa tilanteissa jaksan ymmärtää ja pusuttaa aikani, hermostun sitten (mielessäni), kannan Naken lelujensa pariin ja ehkä jo jupisen olis kiva juoda kahvi rauhassa..., Nakke tulee takaisin luokseni, kiipeää jalkaa pitkin ja kitisee, kannan taas lelujen pariin, tuo x kertaa, jossain vaiheessa jo tiuskaisen jotain Villelle, mielessäni olen niin kiukkuinen että kiehuu... Yleensä lopulta järjestän meidät puistoon tai lenkille ja saan itse päästellä höyryjä ja Nakke saa purkaa tarmoaan ulkona. Mutta aina se hermostuminen kuuluu kuvioon.

Mutta tänään! En hermostunut missään vaiheessa. Oikein itsekin ihmettelin itseäni, miten rauhallisena ja hyväntuulisena onnistuin pysymään. Olen siis yleensäkin ulospäin melko rauhallinen ja äitimäiseen tyyliin teennäisen reipas (tiedättehän tilanteen, kiljuvat sotkevat riiviölapset ja äiti jonka suusta hy-hy-hyp-hypähtelee huutomerkkilauseita, Kuule älä viitsi noin!, Mennäänkö u-los!, Nyt loppui se sot-ku!, Katopas mikä äitillä on tääl-lä!, jne, jne, jne.), mutta mielessäni riehuu pahatar, joka haaveilee siitä että huutaisi niin kovaa kuin ääntä lähtee NYT JUMALAUTA KAIKKI HILJAA ja pyyhkisi hyllyt tyhjiksi niin että rikkoutuvien ja putoavien esineiden ääni peittäisi kaiken muun. Tuollaisia ihan normaaleja pikku fantasioita, siis, jotka - onneksi - ovat ristiriidassa tasaisen olemukseni kanssa.

Mutta tänään siis en hermostunut. Kuuntelin kitinää kotona. Tarjosin syliä minkä huipputärkeiltä kahvinjuonti- yms. puuhiltani saatoin, mutten ottanut asiasta pulttia. Puhuin rauhallisella äänellä ilman tekoreippaita huutomerkkejä, joita sitä paitsi itsekin inhoan. Lähdettiin porukalla hakemaan Villen työpaikalta munia, koska kuten työkaveri puhelimessa veisteli, mies lähti isyyslomalle mutta munat jäi työpaikalle. Ne ovat Villen työkaverin tutun tilalta luomumunia ja saatiin niitä iso kennollinen pilkkahintaan. Nakke märisi ja kitisi ja narisi koko automatkan, viihdytin häntä kaiken kekseliäisyyteni käyttäen. Mieleni oli niin tasainen että sain siitä voimaa ja viritin Villen kanssa keskustelun* aiheesta "**yksi-vuotiaan keinot ilmaista mielipahansa, yksi-vuotiaan uhma ja oman tahdon heräileminen" (*eli minä pulputin kuin käymistilassa oleva viiniämpäri ja Ville murahteli ratin takaa vaimon pitämiin odottaviin taukoihin; **seminaarin aiheesta teille tarjoilee ambra...).

Jäi kyllä hyvä mieli. Ulkoisesti käytökseni ei varmaan eronnut aiempien vastaavien tilanteiden käytöksistä mutta mielen tasainen vakaus tuntui virkistävältä. Aion kokeilla toistekin.

Olen puhunut ystäväni kanssa paljon lapsettomuudesta, josta hän joutuu kärsimään. Lapseton on terminä vähän jännä, se aiheuttaa mielikuvan jonkin puuttumisesta ja tuo negatiivisia kaikuja, mikä ei päde niihin ihmisiin jotka omasta tahdostaan eivät toivo elämäänsä lasta. Minun mielestäni, jos ihmisellä ei ole mitään erityistä halua saada lapsi voi olla parempi olla ilman. Jos ei toivo lasta ei ole mistään vajaa vaan elämä on rikasta, mielenkiintoista, hankalaa, ihanaa, mutkikasta, täyttä elämää (jos siis on riittävästi hyviä ihmissuhteita elämässä. Mutta sama pätee vanhempienkin elämään - oma lapsi ei saa olla ainoa läheinen ihmissuhde). Lisäksi kun miettii tätä maailmaa ja maailmanaikaa viisikin sekuntia ymmärtää, ettei lasten saaminen ole varsinaisesti ainakaan järkevää.

Lapsettomuus sen sijaan - syvä riipaiseva halu, tarve olla äiti, jatkuva nakertava ahdistus siitä miten tuo tarve ei toteudu, miten kaikkia jo olemassa olevia äidin tunteita ja tarpeita ei pääse toteuttamaan. Puhun tässä äideistä, koska luulen, että yleisemmin nainen voi kokea itsensä äidiksi vaikkei lasta olisikaan, elää vahvasti ns. äidin tunteita, mutta miehet kasvavat isyyteen lapsen synnyttyä. Siis huom: yleisemmin, useimmat, minun mielipiteeni/ ajatukseni - pidäthän nuo termit mielessä kun luet näitä mietteitäni. En todellakaan halua julistaa mitään enkä halua että kukaan joutuu vetämään hernettä nokkaansa tästä usein moniulotteisesta ja kipeästä lapsettomuus-aiheesta minun pohdintojeni takia. 

Toivon kaikesta sydämestäni ystävälleni omaa pikkuista, jonka kanssa saa kokea kaikki ne tunteet joiden idut sielua jo kiusaavat, vaikka eihän minun toiveellani tietenkään ole juurikaan vaikutusta asioihin. Juurikaan, koska ei lämpimistä, myötämielisistä ajatuksista ainakaan haitaksi ole.

Minulle äitiys sopii. Tarkoitan minun mielelleni, sille joka nimenomaan äitiydyttyään niin usein kuohuu ja kiehuu mutta joka samalla ei ole enää aikoihin kysellyt elämän tarkoitusta, niin kuin ennen Nakkea usein tein. Tunnen itseni jollain tapaa ehyemmäksi, täydemmäksi, ja tuntuu hyvältä olla miettimättä ensin omia halujaan ja tarpeitaan. Elämä on vahvasti tässä ja nyt. Äitiys on minun elämäntehtäväni, vaikka samalla aristan sanoa noin, koska se vetää ajatukset kotona viihtyvään epäitsekkääseen ja lapsilleen elävään supermutsiin ja minä tarvitsen oman työni ja omat juttuni, olen heikkohermoinen ja usein itsekäs, olen kaukana "täydellisestä" äidistä. Mutta opin koko ajan, opettelen, olen tämän matkan alussa ja saan kulkea tätä lopun elämääni.