Pikku Kakkonen, halihetki sohvalla sekä makkaranpaistoa Seurasaaressa

Bloggaan kännykällä sohvannurkasta. Vähän tekee mieli kirjoitella, mutten saa itsestäni mennäkseni koneelle. Maha täynnä herkkulämppäreitä, kahdeksan tuntia töitä,20 kilometriä pyöräilyä, Pikku Kakkonen sylikkäin sohvalla, pientä siivoamista. Siinä tämä päivä pähkinänkuoressa.

Yllätin itsenikin ja pitkästä aikaa taitoin työmatkat pyörällä! Tuomarinkartanon peltojen kohdalla tuuli niin, että hyvä kun pääsin eteenpäin. Hiki valui ja reisiä hapotti ja mietin sapekkaasti miten ihmisen täytyy olla hullu, hullu!, kun puskee polkupyörällä vastatuuleen aamulla kello kuusi sen sijaan että hörppisi vielä rauhassa kahvia ja istuisi sitten lämpimään autoonsa.

Töihin päästyäni oli tietysti hyvä mieli. Veri kohisi suonissa ja posket punoittivat. Meikkasin ja ehdin ennen vuoron alkua viettää pienen rattoisan tuokion kahvin, puuron ja Hesarin kanssa.

Töissä oli kiva päivä. Kiireinen ja monipuolinen, juuri sellainen mistä tykkään. Tein ruoan ja pidin palaverin. Siihen kyllä osallistui lisäkseni vain yksi, mutta pidinpä kuitenkin.

Illalla kotona uusi lempijuttuni, Nakke-tyttöseni kanssa sohvalla nujuaminen ja Pikku Kakkosen katsominen. Ihana hellyydentäyteinen rento tunteroinen. Hyvä äiti tietysti käyttäisi pikkukakkosajan hyödyksi ja kesyttäisi hetkeksi kaaosta. Tai ei, hyvä äiti olisi perillä vastuullisesta mediakasvatuksesta eikä todellakaan antaisi yksi-vuotiaan katsoa tellevisiota.

Eilen tehtiin perheen kanssa retki Seurasaareen makkaraa paistamaan. Nuotiopaikalle sattui samaan aikaan mukava eläkeläispariskunta, jotka ihanasti juhlistivat arkeaan ja kattoivat pöytään kaikkea punaviinistä oliiveihin ja makkarasta jälkiruokapullaan. Nakke konttasi kerta toisensa perään heidän luokseen ja tuli tästä reippaudestaan palkituksi pariskunnan itsetehdyllä rahkalla ja omenaviinerillä. Lähtiessämme toivottelimme sydämelliset hyvät jatkot.

Pariskunta kehotti Nakkea muistamaan, että elämä on lyhyt ja muistutti meitä, aika menee nopeammin kuin uskottekaan, 18 vuotta hujahtaa. Pelottavaa ja uskon sen kyllä, hilloan epätoivoisesti ihania hetkiä ja silti suurin osa menee ohi.

Nakke on nyt jo kolmena iltana jäänyt ilman mitään itkuja nukkumaan. On niin mahtavia nämä meidän uudet illat!