Lazy day

Sataa. Olemme olleet lasten kanssa sisällä koko päivän. Aika matelee hitaasti ja olen hullun pitkästynyt - ja se on mahtavaa! Ihan luksusta oikeasti. Pitäisiköhän rueta välillä pyhittämään päiviä ihan vain kotona hengailulle, malttaisinkohan.

Guilty

Olen hullun uupunut. Viikonloppuna saan olla yksin kotona ja kuten aina kun tiedossa on joku hengähdystauko, väsymys vyöryy päälle kaikkien niiden viikkojen ja kuukausien edestä kun on vain pitänyt tsempata, olla koko ajan läsnä. Jos pysähdyn miettimään niin jokainen päivä tuntuu raskaalta, on sellainen että annan itsestäni enemmän kuin jaksaisin. Töissä pitää olla koko ajan läsnä, kotona pitää olla koko ajan läsnä. Kärsin niin paljon siitä etten juurikaan saa olla yksin etten kestä edes ajatella koko asiaa; nyt kun yksinolo on harvassa nautin siitä kyllä, mutta ei se riitä satunnaisuudellaan purkamaan väsymystäni.

Ja samalla - lapset ovat ihania, heidän kanssaan on (usein) kivaa. Olen heistä ylpeä, nauran heidän kanssaan. Villen kanssa hommat sujuu; arki pyörii ja jaksamme (välillä) hoivata parisuhdettammekin. Meillä on paljon ystäviä ja kivaa tekemistä.

Itse olen niin armoton itselleni. Mietin äsken mistä kaikesta olen tuntenut tänään syyllisyyttä. Mm:

- Suutuin aamulla lapsille ja paiskasin lelun lavuaariin.
- Järjestin kotia vaikka kuopus halusi syliin.
- En ottanut kuopukselle hanskoja kun ulkoilimme.
- En jaksanut leikkiä esikoisen kanssa kuin jonkun vartin.
- Nukahdin kun katsoimme esikoisen kanssa leffaa.
- En lähtenyt Villen ja lasten kanssa kirjastoon.
- Lapset katsoivat yli tunnin netistä videoita.
- En jaksanut avautua ajatuksistani Villelle.
- Näen siskojani liian harvoin. Samoin erästä lapsetonta ystävääni - lapsellisiakin kyllä, mutta heillä on omat härdellinsä ja esteensä näkemisille.
- En ole lähettänyt yksiä valokuvia vaikka lupasin tehdä sen "kunhan arki rauhoittuu", ja siitä on jo pari viikkoa.
- En ole juurikaan nauttinut lasteni vauvavuosista.
- En millään aina jaksa lasten itkua ym. tunteenpurkauksia, vaikka tiedän niiden merkityksen kasvulle ja kehitykselle.

Tavallaan tiedän, että teen parhaani ja ei sitä enempää voi. Pitää varmaan jossain vaiheessa etsiä vaikka MLL:stä lastenhoitaja ja järjestää vaikka kerran kuussa treffi-ilta Villen kanssa. Luulen että kaikki helpottaisi kun olisi voima-ajatuksena sellainen "kaksi viikkoa ja sitten huilia". Oh, jo tuon kirjoittaminen rentouttaa! Tietysti pääsen töihin ja ihan tosi kivasti omille menoilleni, mutta kun tiedän Villenkin olevan väsynyt ja kuitenkin omat kuntosalikäyntini ja hölkkälenkkini jo lohkaisevat yhteisestä ajastamme punnitsen tarkkaan muita. Liikunta onneksi on tullut elämäntavaksi, rapakunnossa ei kyllä jaksaisi.

Kuulumisia laajalla skaalalla

Istuin tänään kotimme pihassa kahvia siemaillen ja tunsin oloni kertakaikkisen kodikkaaksi. Kuopus leikki nukeillaan, hänen reviirinsä oli laaja, välillä sentään äiti muistui mieleen. Moikkailin naapureita, alakerran afrikkalaisnaiset juoksivat sisään peräkanaa syli täynnä ostoksia, paljaat nilkat ja Adidaksen tennarit, tiukat hameet ja huivit päässä, kuitenkin. He ovat niin länsimaalaisia, ja nuoria, mutta kuitenkin vanhat tavat istuvat tiukassa. Rapsuttelin toisten naapureiden koiraa, avasin kolmansille oven. Oli tosi hyvä asia meidän perheelle muuttaa tähän kotiin.

Päivällä olimme kuopuksen kanssa esikoisen päiväkotipäivän ajan Itiksessä ja saimme aivan yllättäen seuraksemme erään päiväkotikaverin äidin ja hänen kuopuksensa. Oli tosi kivaa ja olen jo pitkään halunnut tutustua, ja nyt sitten vaihdettiin numerot ja sovittiin tulevista tapaamisista - se ihana tunne kun tutustuu uuteen ihmiseen, kun ilmassa väreilee ystävyyden mahdollisuus. Meillä on hauskasti sekä meillä äideillä melkein samat nimet että myös tyttärillämmekin! Ja nimien lisäksi meillä on sama ammatti.

Lapset ovat olleet ihania. Esikoinen, herkkä kaunosieluinen haahuilijani, niin hauras ja topakka yhtaikaa, itse suloisuus jonka jutuille repeilen joka päivä. Kuopus, omatahtoinen ja kuriton, mutta samalla niin uskomattoman hellä ja lempeä, vitsinikkarimme joka kuskailee neljää nukkevauvaansa joka paikkaan, on utelias, taitava ja tietää mitä haluaa. On ihanaa tuntea näin, saada rakastaa noita lapsia, saada olla heille äiti.

Vielä joku aika sitten olin sekoamassa huoliini. Nyt kun esikoisen lähestyy jo neljän vuoden ikää on hänen käytöksessään nähtävissä välillä selkeitä eroja ns. normaalisti kehittyviin ikätovereihin verrattuna. Ja kun mukana on uhmaa ja nuoren neidin kasvukipuja on meno välillä melkoista. Mietin miettimästä päästyäni todella ahdistuneena että mitä jos esikoistan tullaan kiusaamaan, mitä jos hän päätyy johonkin tuetun asumisen palveluun ja ohjaajat on ihan perseestä, jos hän ei saa ikinä ystäviä. Kamalia, kuristavia, riipaisevan surullisia ajatuksia joista en saanut taukoa.

Onneksi keksin taas mennä juttelemaan samalle psykiatriselle sairaanhoitajalle, jolle kävin purkamassa sydäntäni  kaksi vuotta sitten, kun tyttöseni oireyhtymäepäilyt tulivat esiin. Tekee kyllä hyvää puhua, puhua ja puhua vieraalle ihmiselle, joka on lempeä mutta terävä eikä suo yhtään voivottelua sille miten tilanne nyt on kamala, vaan käskee pureutumaan syihin miksi minä reagoin niin vahvalla ahdistuksella.

Peruin suunnitellun jatkokäynnin - olen ollut surullinen ja kelaillut, jälleen, monenlaisia asioita, mutta ahdistava pyrkimys kontrolloida tätä tilanetta on hävinnyt. Ja kun se hävisi hävisi samalla myös pitkään pinnan alla kytenyt äreys ja kiukku ja ennen kaikkea minun ankaruuteni esikoistani kohtaan, vaikeus olla hänen kanssaan aidosti läsnä kun koko ajan piti miettiä onko mikäkin oire mistäkin ja mitähän seuraavaksi, voi hyvä luoja mitähän seuraavaksi. Nyt hänen kanssaan on niin hyvä. Olen vapauttanut itseni jälleen rakastamaan ja ihailemaan häntä, kuuntelemaan aidosti, olemaan hänen puolellaan.

Ja se suru, jota nyt tunnen, on jotenkin hyvin puhdistavaa. Siinä ei ole mukana katkeruutta eikä "ei tämän näin pitänyt mennä" - kokemusta, se on vain surua, kaunista, hopeankimaltelevaa surua jonka annan tulla ja mennä.

Olen nyt kolmatta viikkoa vähähiilarisella ruokavaliolla, josta seuraa se että paino putoaa, iho on kirkkaampi ja vireys parempi kun verensokerit pysyvät tasaisina. Pidän yhden herkkupäivän viikossa ja siinä pysyminen on ollut helppoa. Haluan olla tyytyväinen vartalooni.

Ville osti meille auton, olin mukana kauppoja hieromassa kun siskoni avuliaasti tuli lapsia hoitamaan. Autokauppojen päälle palautettiin kaksi viikkoa lainassa ollut auto ihan toiselle puolelle kaupunkia ja käytiin yhdessä ostoskeskuksessa kaupoilla ja Ville vei minut syömään. Kyllä oli 50000000 kertaa rattoisampaa asioiden hoitoa kahden aikuisen kokoonpanolla kuin jos olisi ollut lapset mukana. Kaikenlaisen säätämisen määrä väheni dramaattisesti.

Viikon päästä saan olla kokonaisen viikonlopun yksin kotona. Onkin ensimmäinen tuollainen lasten syntymisen jälkeen. TÄYDELLISTÄ!!!

Huokaus

Seesteisen jakson jälkeen olen ollut nyt usein täynnä huolia esikoiseni kehityksen suhteen, sairastanut vatsataudin ja nyt jo yli viikon kestäneen flunssan ja rahareikiän tuntuu tupsahtelevan esiin vähän väliä. Tämän jälkeen tulee sitten taas hyvä jakso jolloin vedän happea ja nautin, niinhän tämä elämä menee. Nyt pitää vain yrittää hyväksyä ja tehdä itselleen ja perheelleen hyvin, elää hetkessä, nukkua tarpeeksi, syödä kunnon ruokaa, jne, jne,
             Plaa,
                        Plaa
                                Plaaaaa.

Kaikki hyvin

Olin juuri alkamassa kirjoittaa, miten elämässä tuntuu nyt olevan hyvä, onnellinen jakso, kun aivastin niin voimallisesti ja yllättäen että pissasin vähän housuun. Joten öhm, raskauksien ja synnytysten runtelemia lantionpohjalihaksiani lukuunottamatta asiat mallillaan... Monta tosi ilahduttavaa asiaa vain sattunut peräkkäin, rahasta ei ole tarvinnut kauheasti huolehtia, yöunet ovat olleet hyviä, lapset ovat leikkineet paljon yhdessä ja Villen kanssa on ollut ihana olla.

On jännän nostalginen olo nyt, kun ostin päivällä The Body Shopista huulivoiteen, joka on samaa mitä käytin 18-vuotiaana. Katsoin muuten vähän aikaa sitten tuon aikaisia valokuvia itsestäni ja oi, minä olin nuori, raikas, nätti ja söpö, kovin hoikka, enkä ruma, lihava ja tolkuttoman vääränlainen niin kuin aina koin.

Kosmetiikkaostosten lisäksi rahaa paloi ihan liikaa Prismaan, mutta olikin kyllä kaapit ihan tyhjät kotona ja Ville osti vielä tytöille legoja, kun Nakke oli nyt päiväkodissa oppinut rakentamaan legoilla. Tulin niin iloiseksi kun huomasin! Naken kanssa on käynyt nyt monen monituista kertaa niin, että ikätasoinen oppimistahti on aikaa sitten ohitettu ja olen huolen ja surullisten ajatusten jälkeen jotenkin alistunut tilanteeseen ja miettinyt lopulta, että tarvitseeko sitä nyt kaikkien osata ajaa pyörällä/ juoda lasista/ pukea/ oppia pois vaipoista/ osata rakentaa legoilla/ ajaa potkulaudalla, ja sitten yhtäkkiä huomaankin hänen oppineen jotain. Noin on käynyt niin monesti että heikkohermoisemmankin mieli rauhoittuisi, enkä juurikaan mieti enää sitäkään, pysähtyyköhän hänen kehityksensä joskus.

Uusien opittujen taitojen lisäksi huoltani on laimentanut se, että Nakke on niin rakas ystävä naapurintytölle ja nyt tällä viikolla hän on saanut myös päiväkodista ystävän.  Tällä hetkellä kaikki on tosi hyvin.

Lapsista, rahasta ja siisteistä kaapeista

On niin monta aihetta mielessä että näinköhän ennätän saada kaikki ylös. Kuopus nukkuu päiväuniaan ja esikoinen leikkii itsekseen, tai no äsken kun kurkkasin oli hän tietokoneella katsomassa Youtubesta ruotsinkielisiä lastenlauluja. Meillä oli lasten naapurissa asuva kaveri monta tuntia kylässä ja esikoisenkin kaverinkaipuu on täytetty, toisin sanoen äitiä ei tarvita leikkikaveriksi ja seuraneidiksi (jihuu!). Saan itsekin paljon iloa noista naapurintytön vierailuista: on aivan älyttömän ihanaa nähdä miten kivoja kavereita omat lapset osaavat olla ja tykkään siitä kun koti on täynnä (iloisia) lasten ääniä. Sekä tietysti se seikka että vapaudun itse viihdytysvastuusta.

Lasten leikkiessä aloin siivota kaappeja ja siinä hommassahan tulee aina dominopalikka-efekti, kun yhden kaapin siivottua viereisen kaaos käy sietämättömäksi kestää jne. Joku seitsemän muovikassillista omia ja lasten lähinnä pieneksi jääneitä tai muuten käyttöön päätymättömiä ulkovaatteita odottaa Uffiin tai Fidaan viemistä. Nyt, kun olen tehnyt ahkerasti töitä ja rahahuolet ovat olleet hyvin satunnaisia, huomaan taas miten paljon helpompaa ja kepeämpää kaikki on, kun ei tarvitse joka päivä venyttää senttiä ja sitä mihin rahat riittävät ja mihin ei. Toivon paljon tsemppiä kaikille jatkuvien rahahuolien kanssa painiville, ei ole helppoa elämää se. Silloin sitä hilloaa vanhoja haalareita vaikka niissä olisi polvessa reikä, kun tietää että jos jotain käy ei uuteen ole varaa. Raha tuo vapautta ja liikkuvuutta, joskin on ristiriitaista että rahaa saadakseni sidon itseni aikatauluihin ja kolmivuorotyön kiroihin.

Hitsi että on muuten siistit kaapit! Tekisi mieli vain pitää ne auki ja tuijottaa.

Vatsani on jo joitakin viikkoja ollut turvonnut ja raskas. Etsiskelen itsestäni itsekuria kokeilla sitä Fodmap-ruokavaliota. Mitä vanhemmaksi tulen sitä tärkeämmältä tuntuu syödä siksi että voisin hyvin, ei lohduttaakseni/ rankaistakseni itseäni. Silti vanhat tavat istuvat tiukassa.

Naapurintyttö tuli tänään ihan kiinni kainalooni sohvalla istuessani. Melkein liikutuin! Mietin välillä, olenkohan kovin kiva aikuinen hänestä kun komennan välillä niin tiukasti, ja olenkohan osannut olla erotuomarinakaan aina niin puolueeton. Ja nyt hän ensimmäistä kertaa näytti tuollaisen luottamuksen osoituksen. Nyt kun piiiitkä ja pask..raskas vauvavuosi on ollut jo hyvän aikaa ohi huomaan taas ihastuvani lapsiin (ilman pedofiiliviboja, heh heh), heidän kertakaikkiseen täydellisyyteensä.

Myötä- ja vastamäessä

Huh mitä tunteiden vuoristorataa, näin niin kuin todella tuoreesti sanottuna. On ollut aivan ihania päiviä, tai oikeastaan tunteita, koska päiväthän ovat mitä ovat, itse vain kokee ne erilailla. Yritän kovasti kehittää mielenhallintaani niin, etten reagoisi ärsykkeisiin niin voimakkaasti vaan olisin tyyni, tasapainoinen, onnellinen, kiitollinen riippumatta ulkoisista tilanteista. Arki pienten lasten kanssa antaa näihin harjoitteisiin oivat puitteet ja osoittaa lähes päivittäin, miten alkutekijöissä olen.

Lauantaina annoin Villen nukkua myöhään ja pakkasin lapset autoon ja hurautettiin Haagaan Villen tädin luo. Lapset leikkivät iloisesti ja kiltisti, täti kattoi meille pöytää koreaksi ja tuli yhtäkkiä kauhean onnellinen olo siinä ollessa passattavana. Keskustelu polveili ja lapset olivat niin reippaita ja iloisia. Täti oli myös varannut heille ystävänpäivälahjat, kumpainenkin sai Muumi-salkun jonka sisällä oli tarra-arkki, kortti ja 20 euroa kahvittelurahaa. Oi että! Käytiin myös yksissä myyjäisissä, joista ei tosin tarttunut mukaan kuin makkarat lapsille ja polvikipu minulle, kun olin jonkun puoli tuntia kyykyssä vauhtia antamassa lasten laskiessa pyllymäkeä uudestaan, uudestaan, uudestaan. Oli niin lyhyt mäki etten ehtinyt oikaista välissä ja kolmekymmentä-vuotias jalkaraahkani närkästyi tästä.

Kotona kuopus meni päiväunille, esikoinen tv:n ääreen ja Ville ja minä käperryttiin kahdestaan päikkäreille ensimmäistä kertaa noin viiteensataan vuoteen. Kyllä olisi arki erilaista, jos välillä ehtisi, ja silloin kuin ehtisi niin myös jaksaisi, pitää toista hyvänä... Illalla käytiin vielä kaupassa ja saunassa ja Ville laittoi tytöille ja itselleen nakkeja kiukaalle. Siinä he rivissä penkillä niitä söivät niin punaposkisina ja ihanina.

Sunnuntaina olin töissä 9-21 ja se oli rentouttava päivä se. Töissä oli  rauhallinen tahti ja oli virkistävää saada aloittamansa asia loppuun ja olla kuulematta huutoa ja mielipahaa mihinkään tekemäänsä tai tekemättä jättämiseensä liittyen.

Eilen Naken mentyä päiväkotiin vein ensimmäistä kertaa kuopus-pikkuiseni naapuriin muuttaneiden kavereiden luo hoitoon ja kävin itse vajaan tunnin hölkkälenkin kauniissa kevätauringossa, hankien kimmeltäessä ja hiihtoladun mutkitellessa vieressäni. Lauantain kyykyssä olosta vihoitteleva polveni vain meinasi käydä hankalasti enkä uskaltanut varata kipeälle jalalle kunnolla painoa enkä suoristaa jalkaa liiaksi, eli fyysiseltä kannalta katsottuna on kyllä ollut parempiakin lenkkejä. Iloinen olin kuitenkin että pääsin ja kuopus oli ollut tosi reipas kylässä, välillä vain käynyt ulko-ovella toteamassa että "äiti" ja palannut sitten leikkeihinsä. Rakas!

Ville haki Naken päiväkodista ja kuopus meni nukkumaan, ja oli liikuttavaa katsoa kuinka kuumeisesti Nakke odotti kylään luvattua naapurintyttöä saapuvaksi. Lopulta hän tuli ja taas sain olla niin iloinen ja ylpeä, kun lapsilla meni tosi kivasti leikit yksiin ja sain vierestä seurata miten hienosti Nakke osasi jutella ja keksiä leikkejä ja miten hän selvästi oli tärkeä ja upea myös kaverinsa mielestä. Lakkasin kynnet, leivoin sämpylöitä, naputtelin whatsappissa ystävilleni ja ehdin vielä tehdä riisipuuronkin valmiiksi ennen iltavuorooni lähtöä.

Menin julkisilla pitkästä aikaa ja oikein sielussa soi kevät ja onnellisuus, tuntui että sydän ihan pakahtuu kun oli niin hyvä mieli kaikesta, ja maisema suorastaan kylpi kultaisessa, lämpimässä auringonvalossa. Hansikkaat olivat laukussa, ensimmäistä kertaa tänä keväänä, ja mietin että taivaalle kiitos se marraskuu on ohi, se helvetin, helvetin paska talvi kun on pimeää ja joka päivä vituttaa ja väsyttää, ja että marraskuu, minä vihaan sinua. Ja noiden ajatusten jälkeen palasin taas onnelliseen mieleeni, iloa pulppuavaan elon kepeyteen. Töissäkin oli kivaa, olin sosionomi työssään, osallistava, aktiivinen ja vastuuntuntoinen, ja toisin kuin siviilissä niin uusiin ihmisiin aktiivisesti ja luontevasti tutustuva.

Viime yö oli aivan perseestä, puh huh. Pisin unipätkä taisi olla kolme tuntia kuopuksen kaivatessa milloin riepuaan, milloin tuttiaan, milloin vettä, milloin vaipanvaihtoa ja milloin omaan sänkyyn ja kohta taas sieltä pois. Ystäväni sai sunnuntaina kaksoset ja olen haikeana ajatellut pieniä vastasyntyneitä vauvoja ja sitä millaista on hoitaa vauvaa ja tuntea se olematon paino sylissään, mutta nyt viime yönä mietin monesti että ai niin, tätähän se vauvan kanssa oleminen on, valvomista ja vitutusta, ei mitään minun ominta juttuani tosiaankaan.

Tämä päivä on mennyt monilta osin pieleen luonnollisena seurauksena viime yön aiheuttamasta univajeesta, joka on heittänyt ankean varjon sinänsä kivoihinkin asioihin. Aamullakin vietyämme esikoisen päiväkotiin jäimme kuopuksen kanssa pihaan, aurinko paistoi ja jää suli ja linnut lauloivat ja kuopus ojensi kätensä ja sanoi "käti", ja niin me käsi kädessä köpöttelimme pihakeinuun, jäimme siihen potkuttelemaan vauhtia. Mietin jotakuinkin näin: "Olen vapaa ihminen vapaassa Suomessa, minulla on kaikki maallinen, nyt on ihana hetki kevään kuhistessa ympärillä, pikku tyttöni tässä, me kaksi rauhassa - ja miksi minua meinaa silti ärsyttää??". En vain osannut heittäytyä hetkeen, olla onnellinen. Mitä tuhlausta.

Pikakelaan loppupäivän: Istun pissalla ja huomaan vessapaperin loppuneen, könkkään haarat auki ja housut kintuissa hakemaan paperia kuin mikäkin apina ja eilen alkaneet kuukautiset tip tip tip tippuvat veripisaroina lattialle. Yritän kiinnittää pudonneen sälekaihtimen takaisin ikkunaan ja juuri kun mietin että haa, piece of cake, niin kaihdin tippuu toisesta päästä niin että sormeni pusertuu toisen pään väliin ja joka metalli painaa kynttäni niin että siitä irtoaa lakka ja joku toinen metalli viiltää sormeeni syvän puolikuun  j o k a  v u o t a a  v i e l ä k i n,  ja luulen pyörtyväni enkä kestä katsoa sormeani ja päässä pyörii ja mietin vain että et voi pyörtyä, kuopus on tuossa, ja on pakko tirauttaa pieni itku kivusta ja siitä yleisestä epätoivon fiiliksestä, että eikö helvetti mikään voi vain mennä kerralla putkeen.

Kuopuksellekin sattuu ja tapahtuu, hänelle sitä vasta. Hän kiipeää kauppaan mennessämme penkille ja putoaa naamalleen maahan ja nyt hänen nenänsä on turvoksissa ja haavoilla. Hän avaa laatikon ja jättää sormet väliin, hän kiipeää polkupyörän päälle ja putoaa, hän ottaa lasikulhon käteensä ja pudottaa sen jalalleen, hän juoksee isäänsä vastaan ovelle ja juokseekin päin ovea. Huutoa, huutoa, huutoa. Ville toi minulle ihania ystävänpäiväkukkia ja kuopus ulvoi kurkku suorana syleissä, ja kohta Nakkekin yhtyi huutoon ja jonkun ajan kuluttua myös minä. Pitkästä aikaa laskin tunteja ja minuutteja lasten nukkumaanmenoon.

Nyt valvon toisten unta töissä. Tämä yö enää ja sitten puolentoista viikon loma, hurraa! Näkyy sitten tilipussissa mutta olen niin ahkerasti puurtanut että nyt on hyvä heittää vähän vapaalle.