Aikani lapsi

Katsoin eilen leffan Coyote Ugly, josta tykkäsin kymmenisen vuotta sitten kovasti. Oli pienoinen järkytys ja pettymyskin huomata, että vaikken muistanut itse leffasta mitään, saatoin heti huomata, että olin napannut monet haaveeni ja puheparteni leffan henkilöiltä. Mietin, mikä minussa on omaa vai onko mitään, onko kaikki lainattua ja matkittua ja niin hyvin omaksuttua, että luulen keksineeni itse, vaikka matkijan jäljet johtavat sylttytehtaalle. Olen miljoonat kerrat sanonut, nauranut, pitänyt, halunnut, niin kuin olen nähnyt jonkun toisen, tai lukenut, voi hyvä Luoja, miten olenkaan imenyt kirjoista vaikutteita. Rauha S. Virtasen Ruusunen kolahti niin että elin vähän sellaisen syksyn kerran, entäs lapsena Tiinat, ja voi miten yritinkään olla yhdessä vaiheessa Lotta... 

Joku on tehnyt vaikutuksen ja sitten olen alkanut tehdä niin itsekin ja sitten ajattelen että se on minua ja minä. 

Millainenhan olen ihan vain minä?

Oikeudenmukaisuus, kiltteys, epävarmuus, ilo, nauru, syvin suru, hitaus, lempeys, kovuus, päättäväisyys, rohkeus - kai ne ovat olleet aina. Tai kai jokin edes. Mikä on pysyvää ja olevaa, vaikka kaikki kulttuuri ja opittu rapisisi?

P.S. Suomen kieli on niin rakas. Rapisisi.

Koin yhtenä päivänä huimaavaa iloa, kun tajusin, etten vain kirjoittaessani vaan myös puhuessani voin vapaasti kuin valtavalta hopeatarjottimelta valita sanat joita käytän. Saan laittaa ne haluamaani järjestykseen ja poimia sanan sieltä ja toisen täältä, suloisia sanoja, väkeviä sanoja, hyväileviä, villejä - vaikka itse olisin arkinen minä tukka ponnarilla, tai väsyneenä ostoskassien kanssa liian ahtaassa ratikassa, tai tihkusateessa uusi takki päällä, kyllä, milloin vain, sanat ovat minun! Ja silti ne ovat kaikille samat, oikeus niihin on rajaton, no joko alkaa huimata?