En tiedä, miksi minulle on luontaista monissa asioissa niin sanotusti jättää takaportti auki. Periaatteessa olen sitoutuvaa tyyppiä, niin ystävyys-, työ- kuin parisuhteenikin ovat kestäneet kauan. Mutta voi miten sitoutuminen onkin oikein kuristanut, sitonut kuin rautakahleilla! En tiedä pelkäänkö lopulta aiheuttavani pettymyksen vai miksi on vaikea antaa kaikkeni, minut, kokonaan. Että tuli mitä tuli mutta tässä sitä ollaan, ota tai jätä, olen valmis.
Seurustelimme Villen neljä vuotta ennen kihloja ja kaksi vuotta ennen naimisiinmenoa. Jokin minussa jarrutti... Huomaan vieläkin ajattelevani usein ärtymyksen hetkinä, että jos asuisimme erillään ei tartteis sietää tuollaista (esim. sotkuista olohuonetta tai muuta vastaavaa huippusuureellista). Viime aikoina olen tarttunut noita ajatuksia hännästä kiinni ja oikein ravistellut, niin tolkuttomia ja pöhköjä ne ovat! En oikeasti haluaisi asua erillään, en haluaisi että asiat olisivat mitenkään muuten kuin ne ovat, vaan päinvastoin tämä meidän rakkaus ja meidän pikkuinen perheemme on parasta mitä minulla on. Ehkä liian hyvää, mieli haraa onnea vastaan, yrittää hajottaa sitä ennen kuin käy jotain mitä ei voi itse hallita...?
Sama juttu vaikkapa asumisen suhteen. Olemme aina asuneet vuokralla, päällimmäisenä ajatuksena se että mistä sitä tietää minne haluaa asettua. Taas, takaportti on auki, mielen muuttuessa vuokrasopimuksen voi purkaa nopeasti ja muuttaa vaikka Kuusamoon... Vaikka... En minä halua muuttaa. Tai haluan ehkä jonain päivänä, aivan kuin saatamme jonain päivänä kohdata Villen kanssa ylitsepääsemättömiä esteitä, tai saatan sairastua vakavasti, herranen aika, saatan kuolla. Mutta jostain olen saanut uutta voimaa ja rohkeutta ajatella, että elämä on nyt. Tietysti kamaliakin asioita voi tapahtua ja varmaan tuleekin tapahtumaan, muttei mitään mistä en selviäisi. Paitsi tietysti se kuolema, mutta se on sitten, se. Nyt haaveilen omistusasunnosta ja ikävöin omaa rakasta Villeäni, omaa rakasta Nakkeani, ja odotan aamua.
Ymmärrän. Mullakin on ollut halu hommata takaportteja, vaikka olisi joku kivakin asia tiedossa. Ja sitten, kun itse on "all in", oikeastaan aina jollain muulla asiaan liittyvällä on se takaportti ja sinne livahti. Näkyy etenkin pienissä asioissa: niissä, millä ei periaattessa olisi niin väliä. Esimerkiksi tällä viikolla olin sopinut näkeväni ystävän töiden jälkeen illallisen merkeissä. Ei siis puhuttu, että pidetään piknik/käydään kahvilla/ muuten syödään jotain nopee vaan ihan illallisesta puhuttiin. Käytin sitten kaiken extra-ajan töissä ravintoloiden googletteluun, olin pukenut vielä normaalia siistimmät vaatteet ja syönyt vaan pienen lounaan, jotta varmasti jaksaisin syödä jälkiruuankin. Kaikki tämä, vaikka mieli sanoi, että varmuuden vuoksi kannattaa nyt ottaa eväät töihin ja niin edelleen. Ei ei ei, me syömme illallista.
VastaaPoistaYstäväni saapui tapaamispaikalle about lenkkivaatteissa ja ehdotti kaupoissa kiertelyä. "we could have a bite later on, or just go for drinks". Uuuuush.
Tiedän, pikkujuttuja. Pointti on kuitenkin, että tuntuu, että jos itsellään on takaportti, sitä ei tarvita. Jos sitä ei kuitenkaan ole, sitä todella olisi tarvittu. Niin isoissa kuin pienissä jutuissa.
Sun elämää kommentoiden, musta "ihan asiallinen " (=D) tuo teidän seurusteluajan ja eritoten kihlojen pituus sekä vuokralla asuminen. Vaikka mistäs minä tiedän, mikä teille sopii parhaiten.
K
Aargh onpa ärsyttävää! Tollanen on musta kyllä jo oikeestaan aika itsekästä. Saitteko selvitettyä asian? Tosi ärsyttävää kyllä :(
PoistaNiin kyllähän noi varmaan tosiaan ajallisesti on ihan asiallisia :D Mutta jatkossa kyllä jätän vähemmän takaportteja!
Joo pikkujuttu toi ruoka, mutta soveltuu myös isompiin asioihin. Ja kyllä potutti. Sanoin vaan, että olin käsittänyt meidän menevän illalliselle ja luotsasin meidät falafel-kojulle heti, kun tilaisuus tuli.
VastaaPoistaJoo, mutta isoissa asioissa vois kyllä hylätä takaporttiajattelun eli lopettaa pelkäämisen. Luin just yhden Eeva Kolun blogikirjoituksen pelkäämättömyydestä viime syksyltä ja se oli kyllä niin asiaa. Miksi pitää koko ajan pelätä? Mietin, että melko varmasti mitään koko loppuelämän musertavaa ei edes tapahdu ja jos tapahtuu, niin ei se ennakkoon asian spekuloiminen varmaan vähennä sitä musertavuutta.
K