Kuulumiskurkkaus

Blogi on ollut vähän tauolla, ei vain ole aikaa ja päätä tällaiseen. Lapset nukkuvat päivisin yhtaikaa n. puoli tuntia ja iltaisin vauva, joka muuten täytti tänään seitsemän kuukautta, nukkuisi mieluiten kainalossani. Se on viaton toive johon en vielä unikouluilla kajoa, mutta rajoittaa jonkin verran omaa illanviettoani.


Meidän perheen arkeen tulee maaliskuusta alkaen sellainen muutos, että Ville jää lasten kanssa kotiin ja minä aloitan työt! Sijaistan esimiestäni kesän loppuun. Jännittävää, kiinnostavaa, hurjaa! Ja hemmetinmoinen mahdollisuus. Tuntui aivan epätodellista kirjoittaa johtajan työsopimus, ihan vähän meinasi käsi täristä.


Olin jo henkisesti asennoitunut olemaan tämän vuoden kotona, mikä olisi ollut ihan ok. Mutta nyt, kun koen olevani kuin enemmän elossa, tehokas ja vähän sydän pamppailee kun mietin uusia haasteita, tuntuu että tämä meni juuri hyvin näin. Lähipiirissäni osa on onnitellut hienosta mahdollisuudesta ja osa epäilee minun ja koko perheemme pärjäämistä. Ei varmaan tarvitse arvata kahta kertaa kumpaan porukkaan käännyn jatkossa tsemppiä kaivatessani.


Naken tutkimukset on nyt seuraavat kaksi vuotta tauolla. Hänen oireyhtymänsä on niin harvinainen ettei se ole tästä lähes vuoden selvittämisestä huolimatta selvinnyt. Olen todella huojentunut, lääkäreillä käyminen oli raskasta, sen miettiminen mikä tyttäressäni on vialla, vaikka näkökulmana tietysti onkin avun ja tuen tarjoaminen. Nyt tuntuu että eiköhän se aikanaan tule esiin, ilman latinankielistä diagnoosirimpsuakin.


Vauva kasvaa kuin kaiken sivussa. Hän on rauhallinen mutta niin tahtoessaan pirun kovaääninen, herkkä ja päättäväinen. Hän on kovasti minun perääni, vaikkei tällä hetkellä vierasta ketään. Hymyillessään hän on maailman onnellisimman näköinen!


Arki rullaa omalla painollaan, se on aina hyvä niin. Minä rakastan ja palvon tyttöjäni, ja sitten välillä hermostun ja huudan. Eilen olin illalla lähdössä töihin kun Nakke kertoi vakavana Villelle: "Äiti huuti minulle. Minä itkin." Ah syyllisyyden tikareita..!


Villen kanssa pääsimme kaksi viikkoa sitten treffeille ja viikon päästä taas! Iiiiihaaaanaa! Tuntuu turvalliselta että arjen härdellistä huolimatta me olemme yhä me.