Eilen

Tulin eilen lasten kanssa maalle vanhempieni luo. Heräsin vauvan kanssa viideltä, niin kuin aina, helvetti, ja nyt hän jo tuhisee tuossa päiväuniaan. Oli kyllä ihanan rauhallinen yhteinen aamuhetki taas, join monta kuppia kahvia ja venyttelin kolottavaa kroppaani, vauva kiipeili syliin ja leikki leluillaan ja sanoi monta kertaa vahingossa äiti. Nakke nukkuu vielä mummon kanssa, yhden lapsen kanssa on niin helppoa, kädet riittävät.


Luin eilen Kodin Kuvalehdestä jutun naisesta, joka elää omaishoitajana aikuiselle tyttärelleen, jolla on joku harvinainen kromosomivirheestä johtuva syndrooma. Mietin tietysti heti Nakkea, sitä miten hän kasvaa ja kehittyy hienosti omaan tahtiinsa, mutta tulevaisuudesta ei voi tietää. Niin kuin ei tietenkään kenenkään kohdalla, pitää vain muistaa se. Välillä tuntuu että olen jo melko sinut Naken harvinaisen oireyhtymän kanssa ja että tieto siitä ja kaikki siihen liittyvä on asettunut luontevana elämäni aikajanalle, mutta välillä koko asian ajatteleminenkin tuntuu hankalalta ja hahmottomalta, puhumisesta puhumattakaan, ja mietin miten tähän asiaan liittyvä suru ei varmasti koskaan täysin häviä.


Täytän huomenna 30. Siskoni kysyi kirjeessään, mitä haluaisin vielä elämässäni saavuttaa, ja olenkin kovasti sitä nyt miettinyt. (tai niin kovasti kuin työn, lasten, kotitöiden, kuntosalin ja univelan välissä nyt ehtii mitään miettiä, heh). Elämä on niin oman elämän ympärille käpertynyttä nyt, on työ, perhe, pienet omat hetkeni. Varmaan haluaisin kirjoittaa kirjani loppuun, aloitin sen viime syksynä ja teksti on yllättävän hyvää ottaen huomioon että kirjoitin sitä pienissä pätkissä katkonaisesti nukkuva vauva painona käsivarsilla. Tahtoisin olla vielä kotiäitinä, ensi vuoden syksyyn ainakin. Tahtoisin kehittyä lisää työssäni, tehdä lisää johtajan työtä, oppia ymmärtämisen rinnalle jämäkkyyttä. Tahtoisin juosta maratonin. Tahtoisin matkoille ilman lapsia. Tahtoisin oppia taloudellisemmaksi.


Aika moni noista asioista varmaan tulee tapahtumaan, kun vain minulle suodaan aikaa.


Heitin eilen talviturkin! En varmaan 15 vuoteen ole uinut ennen juhannusta. Ei edes ollut kylmää ja rantasaunan löylyt jälkeenpäin olivat suloiset. Saunoin molempien tyttöjeni kanssa ja mietin, ei ole täydellisempää kuin pieni punaposkisena hehkuva lapsi, hänessä on kaikki, hän on kaikki.


Eilen (hänelle tapahtui eilen paljon ja hän halusi kertoa siitä blogissaan) huoltoasemalla oli ihan pikkuinen vauva, ehkä parin viikon ikäinen. Ihan kauhistuttavan pieni, omat lapseni tuntuivat niin isoilta osaavilta, elämää täynnä olevilta kun taas se pieni vauva näytti siltä kuin voisi vain hajota tomuna ilmaan. Nakke sanoi miten "minä voin vielä ihan hetken leikkiä" ja säntäsi liukumäkeen ja Vauva paukutti pilttipurkin kantta pöytään niin että korvissa soi. Yhtäkkiä olin aivan kamalan onnellinen heistä.