Leppoisia, hyväntuulisia, onnellisia juttuja... Ja sitten se kaipauksen pohjavire, aina.

Aiemman postauksen väsyneellä, alavireisellä teemalla mennään. Olin tänään töissä, tulin äsken. Siellä oli kivaa niin kuin yleensäkin. Tykkään nuoristamme, tykkään työkavereistani. Olen töissä reipas ja iloinen, nauran paljon ja puhun iloisia, tyhjänpäiväisiä juttuja. Niin teemme kaikki. Nauramme ja puhumme ja näen työkavereitani enemmän ja intensiivisemmin kuin miestäni tai yhtäkään ystävääni. Työni on sellaista, siinä ei olla sekuntiakaan yksin. Tyhjänpäiväiset jutut ovat työnväline, niin sen näen, se että ollaan läsnä ja täytetään ilma leppoisilla, hyväntuulisilla jutuilla ja naurunpurskahduksilla, mutta samalla ei kerrota mitään oikeaa. Pidetään etäisyyttä niin paljon kuin se tuossa jatkuvassa läheisyydessä on mahdollista. 

Välillä ihmettelen, miten vähän tiedän työkavereistani. Perusasiat vain, sen mitä saisi tietää jo facebookista, onko parisuhteessa, onko lapsia, minkä ikäinen on, mikä koulutus, missäpäin asuu, mistä on kotoisin. Sitten tuntemisen myötä tietää, kuka on hyvä organisoimaan, kuka on aina ystävällinen, kenellä on ronskeimmat vitsit, kuka reagoi väsymykseen vetäytymisellä, kuka piikittelyllä. Mutta en tiedä heidän haaveitaan, millainen heidän suhteensa puolisoonsa on, mitä he ovat tehneet ennen tuonne tuloa, mitä he pelkäävät ja mikä tekee heidät onnelliseksi, onko heillä ystäviä ja hyvät välit vanhempiinsa. Ja silti se vuorovaikutus on luontevaa, se on kirjoittamaton sääntö että se on tuollaista kepeää, ja samalla ollaan läsnä, kohdataan ihminen ihmisenä. Minä ajattelen että se on ammatillisuutta.

Nuorten kanssa asiat ovat helppoja jos niitä ei mieti ja vaikeita kun niitä pysähtyy miettimään. Millainen on vaikeastivammaisen ihmisen itsemääräämisoikeus, kun hän ei kuitenkaan pysty tekemään  m i t ä ä n  itse? Miten kohdata nuoret aikuisina muistaen kuitenkin koko ajan, että he ovat usein mieleltään lapsia? Miten olla samanaikaisesti perheenjäsen ja työntekijä, lähellä ja etäällä? 

Minusta on usein parempi olla miettimättä ja tehdä niin kuin tuntuu, ja uskon vielä että teen hyvin ja oikein, yleensä. Se tulee luonnostaan, tuntemisen kautta, se miten ollaan ja puhutaan ja puhutellaan ja ohjataan ja kasvatetaan tiedostaen kuitenkin samalla, että tässä ollaan vieraita ihmisiä ja lopulta minähän saan tästä rahaa, ja toisaalta: tämä on heidän koti. Koti-ihmisenä pidän tuota viimeksi mainittua erityisen suuressa merkityksessä.

Niin. Töissä on kivaa, työt sujuvat, teen siellä hyvää ja saan siitä vielä rahaa, ja olen ehdottoman ylpeä siitä mitä teen työkseni. Se on hienoa, voisin tuudittautua siihen sadan vuoden uneen ja mielenrauhaan, saada palkkani ja tehdä parhaani. Mutta. Vaikka rakastankin työtäni 90 prosenttisesti (ja kuinka moni voi sanoa rakastavansa työtään), loput kymmenen prosenttia muistuttaa, se ei tyydytä minua täysin. Siellä ei ole etenemismahdollisuuksia. Monet vuorot ovat sellaisia, että lillun siinä tutussa ja hyvässä, teen asiat samalla tavalla ja nauran samoille vitseille, kohtaan samat haasteet ja ilot kuin sata kertaa aikaisemmin. Siihen voisi totttua, siihen voisi tyytyä, ja kyllä minua vähän harmittaa olla osa sukupolveni työkulttuuria, sitä miten työltä odotetaan sitä ja tätä ja tuota, hyviä etuja, hyvää palkkaa, sopivasti haasteita, mahdollisuutta haastaa itsensä. Olisi niin hienoa vain...tyytyä. Nauttia siitä että 90 prosenttia kaikki on hyvin. 

Minä en tyydy enkä lopulta osaa tehdä kompromisseja. Se hetki ei ole vielä, eikä se ole ehkä vuoden päästäkään, mutta välillä aistin niin kipeästi että sattuu sen, miten vielä joskus tulee päivä kun tämä ei vain riitä. Tiedän sen, tunnen miten levottomuus kasvaa ja jätän tuon kaiken hyvän, kauniin, lämpöisen, tärkeän. Onneksi se päivä ei ole vielä.

Tämä on syksy ja nyt

Syksy väsyttää. Iho menee huonoksi, se on kasvoista rasvainen ja kuiva eikä meikki levity kauniisti, ja ihottuma uhkaa vallata kroppaa. Käyn töissä ja nukun paljon ja haluaisin nukkua enemmän, palelen ja hikoilen salilla ja sen jälkeen saunassa, sitten on hetken lämmin. Yöllä on ihanaa käpertyä peittoihin ja vetää itsensä sikiöasentoon, ottaa tyyny halaukseen. Syön suklaata ja päivittelen työkavereille, tuleeko teillekin syksyisin ihan hillitön syömisenhimo, sellainen että kroppa vaatii vararavintoa ja rasvakerrosta vaikka mieli ei sitä varsinaisesti haluaisikaan. Saan vastaukseksi raskausepäilyjä ja toisen työkaverin naurua, hänellä on syömishimo aina. Hermoilen välikausitakkiani, se on viime keväänä alennuksesta ostettu, sievä ja siisti mutta armottoman iso, näytän se päälläni satakiloiselta laatikolta, ja keksin sitoa takin vyötäisille siskon kirpparikassista nappaamani okranvärisen punosvyön. Takki on hyvä, taas. Kihlasormus pyörii sormessa ja on kerran hävinnytkin, löytynytkin onneksi, palelen ja sormet ovat kutistuneet. Poltan kynttilöitä ja kotona tuoksuu ranskalainen vanilja, mausteinen siideri sekä viikuna. Leikkaan hiukseni lyhyiksi ja värjään niitä punaisella, kohta pitäisi taas leikata. Neulon villasukkia ja onnistun kolmannen purkamisen jälkeen, sukat ovat vaaleanpunaiset ja suloiset ja minun itse itse itse neulomani ensimmäiset sukkani. Lähetän viestejä ystävilleni enkä jaksaisi nähdä, ja sitten kun näen en jaksaisi erota, haluaisin puhua pääni tyhjäksi ja monen, monen viinipullon verran. Ihastelen syksyn valoa, miten se osuu kauniisti ja häviää nopeasti, näin:

Niin, tämä on syksy ja nyt. Rakastan sitä, odotan sitä salaa viileinä kesäiltoina, ja silti se aina yllättää. Miten se väsyttää.

Kotikonnuille, ja takaisin

Oltiin Villesein kanssa viettämässä pidennettyä viikonloppua lapsuutemme maisemissa (tuosta sai vähän sen kuvan että oltaisiin sisaruksia. No, ei me olla. Vaikka olenkin aina halunnut veljeä. Mutta en niin paljon, että näkisin oman mieheni sellaisena - no niin nyt.). Oli ihanaa, rentouttavaa aikaa. Etukäteen stressaan noita kotiseutu-reissuja paljonkin, sitä miten monen ihmisen luona pitäisi ennättää käydä lyhyessä ajassa. Kokemukseni mukaan etukäteen stressattu on kuitenkin hyvän toteutuksen tae, enkä enää paikan päällä hermoile vaan kuljen kyläpaikasta toiseen iloisena ja seesteisenä kuin Buddha. Myös se, ettei yritä ahtaa joka vierailuun jokaisen ihmisen näkemistä, auttaa. Tällä kertaa näimme Villen ja minun perheiden lisäksi mummoa, ukkia ja vanhempaa kummipoikaani. Kyllähän siitä vähän huono omatunto meinaa tulla, että matkustaa tuonne kauas ja sitten ei edes tapaa kaikkia rakkaitaan, mutta arvostan kuitenkin enemmän sellaista laadukasta yhdessäoloa kuin pikaisia näyttäytymisiä.

Olen täällä blogissa kertonut paljon pienemmästä kummipojasta, mutta voi hyvänen aika, että tuo isompikin kaveri on suloinen. Hän oli kuulemma aikaisesta aamusta asti odottanut meitä, pukenut äkkiä päivävaatteet ja hoputtanut veljeäänkin pukemaan. Vietiin pienenä tuliaisena sellaiset suklaatikkarit ja kummipoikani aikoo säästää sen jouluun. Niin suloinen poika. Olisi kivaa voida nähdä enemmän, haluaisin kuulua hänen elämäänsä. Nyt käydessämme kyllä tuntuikin että kuulun, tuli niin hyvä mieli, kun hän oli odottanut meitä.

Sunnuntaina oli kiva tulla kotiin. Omat rakkaat tavarat ja maailman rakkaimmat kissat. Borta bra hemma bäst.

Unta, ruokaa ja kirjoja, ja sitten vielä rakkaat

Käytiin eilen siskokullan kanssa teatterissa, lasillisilla ja syömässä. Lasilliset huitaistiin jo ennen esitystä ja esitys oli niinkin korkeakulttuuria kuin Kummankin kaa, joka siis on Kumman kaa - tv-sarjan teatteriversio. Oli ihanaa pukeutua hienosti (uuteen pinkkiin bilemekkoon, helmiin, kopisevakantaisiin herrainkenkiin) ja upota penkkiin, nauraa ja kuulla nauru ympärillä.

Syötiin baarissa nimeltä Maya. Tykkäsin tosi tosi tosi paljon ja haluan mennä sinne uudestaankin. Ihanan kodikas paikka kynttilöineen, värikkäine seinineen ja maalauksineen ja vähän liian täyteen tungettuine pöytineen. Ruoka oli herkullisinta pitkään aikaan maistamaani, siinä oli jättikatkarapuja ja kalaa ja jotain kasvishöystöä ja se oli sopivan tulista niin, että lämmin olo levisi koko kroppaan.

Yöllä oli ihanaa, ihanaa, ihanaa nukkua yhdeksän tuntia syvää, virkistävää, mieltä ja kehoa ravitsevaa unta. En herännyt kertaakaan. Nukun kyllä yleensäkin hyvin, nukahdan nopeasti enkä heräile, PAITSI työvuorojen mennessä niin, että ensin on iltavuoro ja sitten heti perään -aamu. Olen vähän alkanut jännittämäänkin noita yhdistelmiä, sitä tietoa etten saa tarpeeksi (8-10h) unta vaikka menisin nukkumaan heti töistä päästyäni, eikähän se heti unille meno tietenkään onnistu reippaan ja aktiivisen työssäolon jälkeen, valvoskelen pari tuntia kotihommia touhuten ja toisen mokoman sängyssä hermostuneena unta odottaen. Jännittäminen ja hermoilu eivät tietenkään auta unenpään kiinnisaannissa vaan ajavat unen pois, se nyt on sanomattakin selvää. Toissäyö oli ihan pohjanoteeraus, olin vielä 03:00 kyhäämässä itselleni yöpalaa, kun tuli nälkä kaikesta siitä unen odottamisesta. Kello soi kuudelta ja olisin halunnut itkeä. Toisaalta tuo oli myös ihan rohkaiseva kokemus: Nukuin alle kolme tuntia, en kuollut enkä seonnut aamulla enkä missään vaiheessa päivää, tein työvuoroni reippaasti, juttelin ja nauroin ja vaikka olinkin ehkä vähän pysähtynyt ja tuijottava koin kuitenkin hienoja kohtaamisia, ja illalla näytin nätiltä ja kävin vielä teatterissa ja ulkona syömässä enkä edelleenkään kuollut, seonnut tai edes nukahtanut pystyyn.

Nukkuminen on yksi ihmisen elämän liikuttavimpia asioita, se miten ihminen vain tarvitsee unta, vaikka olisi miten kova bisnesihminen tai paatuneinkin rikollinen pitää nukkua, ja nukkuessa ehkä maiskuttaa tai käpertyy sikiöasentoon tai tuhisee ja on niin viaton, suojaton. Sanotaan, ettei mikään ole suloisempaa kuin nukkuva lapsi, enkä minäkään tietysti suloisempaa keksi. Viimeksi kummipoikani ollessa äiteineen Helsingissä vierailulla jäin vähäksi aikaa kahden kummipoikani kanssa, hän nukahti peittojen keskelle ja oli vaaleanpunaisine poskineen ja vaaleine kiharoineen, pulleine pikkulapsen raajoineen, niin vastustamattoman hellyyttävä että kävin kurkkimassa häntä viiden minuutin välein. Mutta kun tapaan ilkeitä, ylimielisiä tai muutoin ikäviä tyyppejä mietin aina, nukkuessa tuokin on kiltti, kiva, ihana, sellainen jota tekisi mieli varovasti sipaista poskesta. Hiljaa ettei herätä.

P.S. Suosittelen Markus Nummin kirjaa Karkkipäivä. Siinä Nummi kuvaa hienosti naista, joka ei ole nukkunut päivään, viikkoon kuukausiin ja joka sekoaa koko ajan enemmän. Toki naisen mielen kaaos ei johdu vain unettomuudesta, mutta siitäkin. Mietin usein lukiessani, voi laittakaa tuo ihminen nukkumaan, lukekaa niin monta satua että hän nukahtaa ja valvokaa vierellä, että hän nukkuu aamuun.

Reippaus palkitaan kaurismäkisyydellä

Pääsin tänään töistä jo kahdelta. Nyt on vähän rankka työputki (ihanien viiden päivän vapaiden jälkeen): aamu (koulutus), aamu (koulutus) ja heti perään ilta, aamu, ilta, aamu, ilta. Yksi vapaa, ilta, ilta, aamu, aamu, aamu. Auts. No mutta nyt on jo päivä viisi ja reippaasti vastustin haluani kuukahtaa sohvalle heti töistä päästyäni. Sen sijaan siivosin, Ville tiskasi, silitin silityskoppani tyhjäksi, Ville teki ruoan joka nyt tuoksuu uunissa. Illalla menemme leffaan katsomaan sen Kaurismäki-leffan Le havre.

(Kuva)

Toivottavasti lehva on hyvä! Uskon kyllä että on. Mennään vielä Kluuvikadun Maxim-teatteriin, siellä se sali on niin kaunis että jos leffa ei miellyttäisikään voi katsella ympärilleen ja nauttia näkemästään.

viiden päivän vapaat

Olen viettänyt hyviä päiviä, vapaita päiviä. Sain ystäväni ja kummipoikani Helsinkiin lauantaiyönä, he lähtivät tänään. Ensimmäinen yö meni meillä ja loput hotellissa. Rakastun kummipoikaani koko ajan enemmän, hän on puolitoista-vuotias eikä enää vauva, hän on pieni ihminen jolla on oma temperamentti, omat vitsit ja kujeet, omat kiukunaiheet, mielenkiinnonkohteet. Hän on suloinen, sanalla sanoen suloinen. Oli ihanaa päästä taas juttelemaan ystävän kanssa, meillä on omat pienet vitsimme joille nauramme katketaksemme, ja niin pitkä yhteinen historia takana että yhdessäolomme on täysin mutkatonta, tuttua.

Ajelimme sunnuntaina Porvooseen. Onpa se viehättävä kaupunki! Asuisin siellä mielelläni, hoin monta kertaa päivän aikana, kyllä täällä voisi ihminen asua ja olla onnellinen, miksei täällä voisi?. Kiertelimme Porvoon vanhassa kaupungissa, räpsimme kuvia ja kävimme söpöissä sisustuskaupoissa. Ostin maatuska-korun, taskupeilin, avaimenperän ja korvikset. Söimme hyvin ja kävelimme jalkamme kipeiksi mukulakivikaduilla.

Maanantaina oltiin Tallinnassa, päivä oli kiva ja väsyttävä. Ostin kahdet housut, kaksi pulloa viinaa ja kasan koruja, kuuntelin kaunista viron kieltä ja ajattelin taas, rakastan tätä kaupunkia. 

Eilen vetkuiltiin hotellilla, naurettiin ja juteltiin ja sain satamiljoonaa intohimoista pusua kummipojaltani. Käytiin Stockmannilla katsomassa papukaijoja ja kaupoilla pyörähtämässä, käveltiin kaivopuistoon ja oltiin leikkipuistossa, ihailtiin Eiran hienoja taloja.

Tänään he lähtivät, siivosin ja nukahdin sohvalle, olo on tyhjä ja täysi samanaikaisesti ja hymy hiipii kuin väkisin.

Arjen luksusta

Eilen koin ihania arjen luksus-hetkiä. Olin jo mennyt sänkyyn lukemaan, kun vatsa alkoi valittaa nälkää. Hipsuttelin keittiöön ja pilkoin itselleni kulhoon tuoretta ananasta. Laitoin sämpylän sisään juustoa, makkaraa ja suolakurkkua ja nautin yöpalani sohvalla. En ole syönyt vaaleaa leipää yli neljään kuukauteen ja se maistui vehnäiseltä ja höttöiseltä, noh, sämpylältä, hyvältä. Ananas oli makeaa ja kirpeää, ihanaa. Maha täynnä palasin sänkyyn, paleli, sänky oli lämmin pehmeä pesä, peitot kuohkeat ja lämpimät, mylläsin itselleni kolon ja jatkoin hyvän kirjan lukemista. Ville käänsi unissaan kylkeään, kietoi kätensä ympärilleni ja puhui unissaan, sanoi minua kiltiksi... Hihitin hänen kaikesta päätellen herttaiselle unelleen ja annoin unen viedä itsenikin, oli lämmintä, pehmoista, maha täynnä, kissat jaloissa, rakkaan kädet ympärillä.

Sydän!