Työn raskaan punainen raataja

Moikka vaan!

Postailen näköjään nykyään vain yövuoroista. En tiedä miksi bloggaaminen ei ole enää niin kiinnostanut. En silti haluaisi luopua tästä rakkaasta harrastuksesta koskaan - välillä blogi on vaan niin kiva olla olemassa. Kuten nyt, kun olen vielä suhteellisen virkeä ja valvomista on edessä vielä kahdeksan tuntia. Nuoristamme kolme kuudesta valvoo, mutta olen niin kuin he nukkuisivat, eli touhuan omiani, eli bloggaan. Mitä?

Eilen oltiin Villen kanssa pussikaljapiknikillä läheisillä kallioilla. Oli ihanan lämmintä ja sain auringon punaa rintaani ja käsivarsiin. Pussikalja on niin hyvää! Vaikken juonutkaan kaljaa vaan lonkeroa. Piti juoda kolme mutta joinkin seitsemän. Sanoinko jo, että pussikalja on niin hyvää? Oltiin viisi tuntia. Juteltiin ja pelattiin korttia.

Olen nyt jonkun aikaa kärsinyt kamalasta, kutiavasta ihosta. Tänään raavin kaulani ja käteni punaisiksi. Jos ei tarvitsisi välittää seurauksista (=punaisuudesta ja raapimajäljistä iholla) tahtoisin omistaa elämäni ja olemiseni raapimisille. Tahtoisin raapia ihoani kaktuksella, hiekkapaperilla, sahalla, terävillä kynsillä, haarukalla... Tahtoisin raapia tämän sietämättömän kutinan pois ja ihoni sellaiseksi mössöksi ettei enää kutita, mutta onneksi on edes vähän itsekuria. Enkä raavi. Paljon.

Sain juuri palkkatiedon ja huh huh, että voisi sitä enemmänkin hankkia. Ei ole ollut yhtään sunnuntaivuoroa viime listassa ja sen huomaa. No kuukauden päästä pitäisi olla luvassa enemmän pätäkkää, kun olin koko pääsiäisen töissä ja on näitä yövuoroja ym.

Lauantaina olin tosiaan siellä museossa ja syömässä omanuoreni kanssa. Harvoin, hyvin harvoin, mietin että voi kun nämä nuoremme olisivat terveitä ja voi miksi heidän pitää olla noin vammaisia. Sääli on typerää ja tässä tapauksessa myös turhaa, koska nämä nuoret eivät todellakaan sääli itseään eivätkä osaa eivätkä halua toivoa toisenlaista elämää, toisenlaista minää. Mutta lauantaina mietin ja säälin ihan vähän, ajattelin miten tuokin nuori voisi ilman vammaansa viedä ihmisiä treffeille ja ajaa autoa ja koluta taidenäyttelyn toisensa perään, eikä niin kuin nyt, että minä (tai joku muu) saa palkkaa siitä että viettää aikaa hänen kanssaan, että on tehtävä valmisteluja ja tilattava takseja ja maksettava rahaa ja suunniteltava suunniteltava suunniteltava että voi viettää kolme tuntia muualla kuin kotona. Mutta, kuten sanottu, nämä ajatukset todella ovat typeriä ja painoinkin ne jonnekin kauas ollessamme lauantaina, ja puhuin ja vitsailin ja nauroin ja kuuntelin ja meillä oli oikein mukavaa aikaa yhdessä.

Elämä on pitkä puutelista/ se silloin tällöin täyttyy suudelmista

Äsken oli hetken kiva tunne, kun tilillä oli kamalasti rahaa. Sain hetken kuvitella olevani vielä viikko ennen palkkapäivää varoissani. Sitten maksoin matkan ja tilille jäi aika paljon vaatimattomampi summa. Eikä nuo rahat edes olleet minun, vaan Villen ja iskän.

Matka on elokuussa ja sen määränpäänä on Karjala, Sortavala. Mennään sinne isän puolen suvun kotikonnuille muutamien sukulaisten kanssa. Kivaa!

Eilen katseltiin kera nuorimman pikkusiskoni, joka muuten täyttää ensi viikolla 18!, lentoja Lontooseen. Ollaan menossa sinne heinä-elokuun vaihteessa. Elokuussa mulla on loma ja on kivaa että on matkoja tiedossa. Vaikka viihtyisin kyllä ihan kotonakin. No kyllä mun lomapäivät riittää molempiin.

Tänään menen töiden puitteissa viettämään "omanuoreni" kanssa omaohjaaja-aikaa Ateneumiin ja ravintolaan. Kauhean rankkaa työn tekoa ;-)

olen kaunis

Sain mieltäylentävän palkinnon häneltä...

... Ja näytän nyt palkinnon ehtojen mukaisesti muutamia kuvia, joita en ole aiemmin täällä näyttänyt:

Rakkaista rakkain pieni kissa, joka muuten täyttää perjantaina kokonaisen vuoden! Tuo kuva on otettu viime kesänä.

Yöpöytäni, joka on mummolta perintönä saatu kampauspöytä. Olin niin onnellinen kun sain sen! (13 vuotta sitten)

Minä meidän makkarissa. Tuon taustalla olevan taulun olen maalannut itse. Ja tuo lamppu on ruma. Ja nuo käsiraudat eivät ole käytössä. :-D

Kissat sovussa ja yhteisymmärryksessä, hetken.


Haluaisin jakaa tunnustusta eteenpäin Nooratuulialle, Heidi-serkulle ja Neiti O:lle. Olkaa hyvä, neidit :-)

Aikani lapsi

Katsoin eilen leffan Coyote Ugly, josta tykkäsin kymmenisen vuotta sitten kovasti. Oli pienoinen järkytys ja pettymyskin huomata, että vaikken muistanut itse leffasta mitään, saatoin heti huomata, että olin napannut monet haaveeni ja puheparteni leffan henkilöiltä. Mietin, mikä minussa on omaa vai onko mitään, onko kaikki lainattua ja matkittua ja niin hyvin omaksuttua, että luulen keksineeni itse, vaikka matkijan jäljet johtavat sylttytehtaalle. Olen miljoonat kerrat sanonut, nauranut, pitänyt, halunnut, niin kuin olen nähnyt jonkun toisen, tai lukenut, voi hyvä Luoja, miten olenkaan imenyt kirjoista vaikutteita. Rauha S. Virtasen Ruusunen kolahti niin että elin vähän sellaisen syksyn kerran, entäs lapsena Tiinat, ja voi miten yritinkään olla yhdessä vaiheessa Lotta... 

Joku on tehnyt vaikutuksen ja sitten olen alkanut tehdä niin itsekin ja sitten ajattelen että se on minua ja minä. 

Millainenhan olen ihan vain minä?

Oikeudenmukaisuus, kiltteys, epävarmuus, ilo, nauru, syvin suru, hitaus, lempeys, kovuus, päättäväisyys, rohkeus - kai ne ovat olleet aina. Tai kai jokin edes. Mikä on pysyvää ja olevaa, vaikka kaikki kulttuuri ja opittu rapisisi?

P.S. Suomen kieli on niin rakas. Rapisisi.

Koin yhtenä päivänä huimaavaa iloa, kun tajusin, etten vain kirjoittaessani vaan myös puhuessani voin vapaasti kuin valtavalta hopeatarjottimelta valita sanat joita käytän. Saan laittaa ne haluamaani järjestykseen ja poimia sanan sieltä ja toisen täältä, suloisia sanoja, väkeviä sanoja, hyväileviä, villejä - vaikka itse olisin arkinen minä tukka ponnarilla, tai väsyneenä ostoskassien kanssa liian ahtaassa ratikassa, tai tihkusateessa uusi takki päällä, kyllä, milloin vain, sanat ovat minun! Ja silti ne ovat kaikille samat, oikeus niihin on rajaton, no joko alkaa huimata?

Yön syönnä

Heippa vaan, hei. Olen yövuoroni puolivälissä ja ajattelin tulla vähän jakamaan fiiliksiäni.

Jotka ovat:

Ihan jees.

:D

Jalkoja kolottaa vähän, tekisi mieli venytellä oikein pitkän kaavan mukaan (mitä teen ehkä kerran vuodessa), mutta pelkään että siinä hommassa repeisivät housut. Nää on aika piukat.

Ei väsytä mitenkään kummoisesti: sellainen turruttava kestoväsymys, jota aina yövuoroissa poden, vähän sellainen kuin liikkuisin unessa tai sumussa tai veden alla, mutta jonka kuitenkin saan pidettyä kuosissa kun ajattelen muuta, juon kahvia, olen koneella, liikun, touhuan, kuuntelen musiikkia. Mun yövuoromusiikki on aina sama: telkkarista iskelmäradio Harju & Pöntinen! :D Taidan olla aika vanha käpy mieleltäni, kun tunnen enemmän noita "vanhusten" kappaleita kuin esim. Voicelta tulevia... Pitäiskin mennä baariin tässä joskus, pitäiskin todella, pitäis mennä pitkän kaavan mukaan ja tanssia 18-vuotiaiden hottistyttöjen seassa "kypsän naisen itsevarmuudella", ja pitäiskin juoda pitkästä aikaa salmari- ja fisushotteja ja kiljua korvaan musiikin yli kun tulee tärkeä juttu mieleen kesken tanssin ja pitäis antaa vaan lanteiden keinua ja pyllyn vähän vatkata ja tehdä tuollainen harppaus nykymusiikkiin, siis. Pitäispä todella. Olen käynyt tänä vuonna tasan kerran baarissa ja se oli karaokebaari jonka koin työkaverini kanssa, oltiin siellä tunti ja sitten myöhästyin sekunnin bussista (se meni nenän edestä), ja päätin kävellä kotiin ja taivalsin hirveässä huppelissa läpi öisten katujen ja vieläpä kaaduin, Töölöntorilla, ohi meni juuri täysi bussi ja vaikka näin sen (ja vaikka kuuloetäisyydellä oli kävelijöitä muitakin onnettomia kuin minä) nousin verkkaisesti pystyyn vaatteitani pudistellen ja sanoin ääneen: "Ei haittaa. Ei sattunu. Kukaan ei nähny." :D Ihanaa itsepetosta johon melkein uskoin, eikä kipeä jalkakaan enää parin päivän päästä vaivannut.

Eikä sekään että kotiin tultuani oksensin vessanlattialle ja lavuaariin. Minkä Ville aamulla huomasi.

Seuraavalla kerralla ajattelin silti ottaa ihan chillisti, kuten tosin yleensäkin otan.

Suloinen kuorsaus kuuluu tähän toimistoon. Kohta menen keittiöön ja soseutan kullannupuille (=työkaverit + huomenna kotona olevat nuoret) kasvissosekeiton valmiiksi, porkkanat ja perunat siellä jo kiehuvat.

On vähän mässyttänyt koko vuoron. Heti töihin tultuani tein itselleni sämpylän hyvillä täytteillä, ja sitten söin vielä ison kupillisen suklaajäätelöä ja tein sellaisia leipätikkuja näin:

Sekoitin kulhoon öljyä, mustapippuria, suolaa ja valkosipulia. Leikkasin tummasta leivästä kapeita siivuja ja laitoin siivut öljyseokseen, annoin olla siellä hetken. Sitten levitin ne pellille ja paistoin 250 asteisessa uunissa viisi minuuttia. Nam!

Nyt taidan mennä, vain tullakseni taas. Öh ja öitä!