Päiväni Hyvänä Äitinä - beibin kanssa Tallinnassa

Olin eilen melko ekstemporee Nakke-esikoiseni kanssa päiväristeilyllä Tallinnassa. Matka ylitti odotukset! Olin asennoitunut etukäteen siihen, että menemme Naken ehdoilla ja kaikki menee varmasti kivasti, ja niin kävikin, mutta lisäksi matkan tärkeimpänä antina sain pitkästä aikaa tuntea itseni hyväksi, ihanaksi äidiksi, sellaiseksi kuin haluaisin aina olla. Olin läsnä, kiinnostunut, kannustava, hassutteleva, rauhallinen, sellainen äiti millaiseksi en vain veny arjessa jomman kumman lapsen jatkuvasti itkiessä, kaatuessa, kiivetessä pöydälle, töniessä, huutaessa, puriessa, haluessa syliin ja toisen sylistä pois. Ei kai siinä kukaan osaisi paremmin; parhaani teen. Mutta että olikin balsamia sielulle tuo päiväni juuri sellaisena äitinä kuin haluankin olla, ilman iänikuisia rimanalituksia.

Laivamatka meni nopeasti eväitä mutustellessa ja leikkihuoneessa leikkiessä. Nakke rakastaa leluja, etenkin uusia sellaisia, ja oli ihanaa päivän aikana nähdä miten hän pisti leikin pystyyn vähän väliä.

Tallinnassa kävimme ensin Rotterdamin vaatekaupoissa ja reissubudjettini kärähti punaiselle heti alkuunsa, kun löysin Springfield-nimisestä kaupasta sekä paidan että mekon. Mutta tykästyin molempiin aivan täysiä ja kun olin vielä saanut Villeltä vähän matkarahaa niin suht kepeällä omatunnolla ostin vaatteet. Ja sittenpä en enää reissulla ostanutkaan kuin pari pikku kosmetiikkajuttua ja suklaata.

Vaateshoppingin jälkeen oltiin juuri ehditty kadulle kun yhtäkkiä alkoi aivan kamala kaatosade! Juostiin baarin katetulle terassille suojaan mutta kastuttiin silti, kun satoi aivan vaakatasossa. Ukkonen oli aivan päällä ja sade oli kuin sieltä kuuluisasta saavista kaadettua, ja oli jollain tapaa idyllistä istua siinä myrskyn silmässä sylikkäin, nuuhkia tyttöni märän villan tuoksuisia hiuksia.

Sadetta kestikin lopulta kolme tuntia ja sen aikaa pyörittiin vain ostoskeskuksessa ja syötiin eväitä oikein pitkän kaavan kautta. Reissun ainoa ikävä asia sattui lelukaupassa, jossa Nakke sai valita itselleen matkamuiston. Käänsin selkäni vain hetkeksi, ja kun käännyin takaisin ei Nakkea näkynyt missään. Levottomuuteni kasvoi, kiersin kauppaa ja monenlaiset ajatukset kiersivät päätä, hätäännyin. Lopulta pyysin myyjältä apua ja silloin olin jo aivan paniikissa. Myyjä onneksi löysi tyttöni pian ja silloin olin purskahtaa itkuun silkasta helpotuksesta. Polvet tuntuivat huterilta vielä pitkään tapauksen jälkeen ja sain moneen kertaan räpytellä kyyneliä pois. 10 minuuttia olimme erossa toisistamme, se on pitkä aika, siinä ehtii ajatella.

Sateen tauottua käveltiin pari tuntia, ensin yliopistolle ja sitten takaisin keskustaan ja vanhaan kaupunkiin. Nakke nukkui mikä olikin olennainen asia loppuillan onnistumiselle. Ei ollut nimittäin mitään ongelmia! Ei tunnin jonottamisessa terminaalissa, ei elämän mittaisessa hissijonossa, ei edes buffetissa josta olin varannut meille päivällisen. Naapuripöydän rouva kehui Naken rauhallisuutta ja onnitteli minua hienosta kasvatustyöstä. Hah! Aivan yhtä hyvin olisimme voineet päästä todistamaan performanssia "kaksi-vuotias kietoutui pöytäliinaan ja leikki lepakkoa vieraissa pöydissä möyryten", mutta tietysti painoin kehut onnellisena sydämeeni.

Ja nyt annan silmien painua kiinni ja unen tulla. Joka iltainen toive joka ei koskaan toteudu: vauva rakkaani, pikkuiseni, malta nukkua.