Parin kuukauden liikuntatauon jälkeen olen vihdoin saanut flunssani, jos en nyt pois niin ainakin huomattavaksi iisimmäksi, niin että olen uskaltautunut taas kuntosalille. Ja se on ihanaa!! Vihaan löysää, ryhditöntä, turvonnutta olemustani ja uskallan sen vihdoin myöntää. Aina sitä ajattelee, ettei saisi olla niin pinnallinen, ulkonäkökeskeinen ja ankara, mutta jumalauta, saapas! Olen aina ollut onnellisempi ja tasapainoisempi kun olen pitänyt itsestäni huolta syömällä hyvin ja liikkumalla. Ei ihmistä ole luotu sohvalle eikä mussuttamaan prosessoituja mössöjä illat pääskytysten eikä ole mikään ihme jos olo omissa nahoissaan ei silloin ole hyvä. Haluan litteän vatsan, ison pyllyn, vahvat jalat, vahvan selän, vahvat tiukat kädet. Ei minua haittaa olla vähän ylipainoinen, mutta voimaa, notkeutta ja kilojenkin alla timmiyttä minä haluan!
Sen sijaan, että yrittäisin pakottaa itseni hyväksymään jotain mistä en pidä voin yksinkertaisesti arvostaa itseäni niin että pyrin tekemään itselleni hyvin ja oikein. Kysehän on lopulta vain painosta, ei mistään sen ihmeellisemmästä. Paljon helpompi säteillä hyvää mieltä ympärilleen kun ei tarvitse joka päivä puntaroida miten perseeltä näyttää ja tuntuu, ja sitten moittia itseään typeristä epäfeministisistä ajatuksista.
Pitää vielä loppuun sanoa, että minua ei pätkääkään kiinnosta muiden ihmisten paino tai koko, teeman mukaisesti nämä itsekeskeiset ajatukset kohdistuvat itseeni.
Samaa mieltä! Harvoin olen ollut onneni kukkuloilla, jos olo on pöhöttynyt ja tunkkainen. Mutta samaa mieltä olen siinäkin, että kriteereitä mulla on vain itselleni: mulle on oikeestaan aika sama miltä muut näyttää ja harvoin huomaan tuttavien muuttunutta ulkonäköä ellei siitä erityisesti puhuta. Nimimerkillä en edelleenkään muista, että yläasteella yhdellä ystävälläni olisi ollut akne.
VastaaPoistaMutta näin paras: keskitytään me vaan omaan hyvinvointiin ja unelmakroppaan ja säteillään siitä. :)