Lapsellista, kodikasta

Välillä, tässä malttamattomuuden laaksossa jossa nykyään vaellan, hipsin yläkertaan hypistelemään noita pieniä ihania kapineita. Tuossa viimeisessä kuvassa on jotain eilen ostamiani juttuja. Nuo pipot on vähän naurettavia, mutta luotan siihen että pienellä ihmisellä kaikki näyttää söpöltä.

Tässä vielä pari kuvaa kotoamme. Kolme ylintä tytön tulevasta huoneesta, jota ei vielä olla sisustettu erityisen lapsellisesti. Katsotaan sitten, kun tyttö muuttaa sinne. Huone on iso, melkein tuplasti Villen ja minun makuuhuoneen kokoinen (joka puolestaan on aika pieni, sinne mahtuu nippa nappa parisänky, pinnasänky ja yöpöytä).

Alin kuva on olkkarista. Ostin nuo taulut vähän aikaa sitten täältä. Suosittelen jos kaipaatte jotain pientä kivaa sisutukseen: melko edulliset hinnat (ainakin jos hakee kehykset Ikeasta tms...) ja supernopea toimitus. Kotimaisuudesta plussaa!

Poden sisustuskriisiä ja katselen päivittäin kotiamme "sillä silmällä". Olisipa enemmän rahaa ja tyylitajua. Onneksi kohta ei ole enää aikaa eikä varmaan mielenkiintoakaan kotipoloista kohtaan.  Mitään vikaa kun siinä ei ole, tämä kirottu mieli vain.

Sitä vaan etten vieläkään synnytä.

Jotenkin väsyttävä päivä. Alkoi neuvolalla, jossa taas todettiin vauvan olevan jo erittäin alhaalla, mahan roikkuvan ja kohdun kasvukäyrän lähteneen laskusuuntaan. Jep, jep. Neuvolan jälkeen päikkärit, päikkäreiden jälkeen sämpylöiden leipomista, illalla pientä shoppailua. Tajusin että tytöllä ei ole kuin yksi sisäpipo ja kävin ostamassa pari lisää, samoin kuin sukkia ja kaksi pantaa. Vauvojen jutut on niin söpöjä ja halpoja, miten niitä voisi vastustaa?

Tämän parempaan en nyt taivu. Zzzz...

Vauvahautomo alias hirviö-dumbo heppatalleilla (synnytyspeukut pystyssä)

Tässä kun pitää keksiä tekemistä, ettei ihan seinät kaatuisi päälle, niin käytiin tänään Tuomarinkylän heppatalleilla. Aivan ihana paikka! Oli taas niin kaunis loppukesän ilta, aavistus syksyä ja luonto niin kypsä, kyllä te tiedätte, ja noissa puitteissa se kaikki vielä korostui. Laakeana leviävät viljapellot, metsää, laajoja nurmikenttiä, kartanorakennus, söpö pikku huvimaja ja ontto puu, jonne Ville meni sisään... 

Olen ratsastanut kymmenen vuotta sitten, mutta nyt huomasin vähän pelkääväni hevosia. Yksikin oikein uljas ja ystävällinen oikein kurottui aidan yli meitä kohden, mutten vain uskaltanut kyhnyttää. Tuli ihan järjetön pelko, että hevonen syö käteni! Vaikka järjellä tiesinkin, ettei tietenkään, etteivät hevoset tee niin eikä varsinkaan tuo rauhallisena ja ystävällisen uteliaana kurottava yksilö, niin en vain uskaltanut ojentaa kättäni.

Tuolla näkyi olevan myös ravintola, museo sekä sikahintainen sisustuskauppa, jossa käytiin pällistelemässä. Kaiken kaikkiaan sellainen paikka, jonne voisi ihan hyvin tuoda muualta tulleita ystäviä ihmettelemään ja ihastelemaan hyvän sään vallitessa.

Aamulla heräsimme taas varhain ja lähdimme jossain vaiheessa aamupäivää asioille. Ville vei kännykkänsä huoltoon ja käytiin kierrätyskeskuksessa ja Chico'sissa syömässä. Siivosimme koko kodin ja sain ostettua vihdoin kauratyynyn, jos siitä vaikka olisi apua supistusten alkaessa. Välillä supistaakin lupaavan napakasti, kipeästi jopa, mutta sitten aina parin tunnin päästä tilanne laantuu.

Vauva sai yöllä hirveän hikkakohtauksen. Makasin pimeässä ja tuntui, kuin sisälläni olisi kurnottanut jättiläismäinen sammakko... Aamulla olimme molemmat turhautuneita, Ville ja minä. Tunsin itseni enemmänkin vauvahautomoksi kuin ihmiseksi. Ville päivitti facebookiin kärsimättömyyttään ja olin vetää herneen nenään, kun yksi hänen ystävänsä kielsi yhtään huokailemasta, että minullehan tämä rankkaa on ja Villen pitää vain olla hiljaa, hieroa jalkojani ja kantaa herkkuja. Siis voihan vittu! Miksei lapsen isä saisi olla kärsimätön ja haluta jo tyttärensä maailmaan?? Mikä hirviö-dumbo minä olen, jos pitää kantaa herkkuja kuin millekin alttarille, ja miksi ihmeessä minun jalkojani pitää hieroa? Minä inhoan jalkahierontaa.

Mulla on jäänyt joku kasvunvaihe väliin, koska en voi sietää sitä, jos joku tulee tuollaiseen määräilevään sävyyn kertomaan, mitä minun pitää tehdä. Helvetti sentään! 90 % saamistani neuvoista on alentuvia ja typeriä ja osoittavat, ettei neuvoja tiedä minusta juurikaan. Silti en osaa olla hermostumatta. Inhoan besserwisseröintiä, ihan totta aika harvoin varmaan kellään on niin, ettei tietäisi, mitä voi tehdä - jokaisen on silti kuljettava ne omat polut ratkaisuun, käytävä se koko prosessi läpi. Ei mutkia voi noin oikoa eikä ulkokohhtaisista paska-neuvoista ole mitään hyötyä. Kyllä tietoa on, olemassa ja saatavilla, mutta se mikä saa ihmisen tekemään omassa elämässään muutoksen pisteestä tämä pisteeseen tuo riippuu niin monesta asiasta, jaksamisesta, menneisyydestä, rohkeudesta, itsearvostuksesta, kaikesta, että siihen ei oikein voi kukaan tulla sanomaan mitään.

Eksyin vähän, mutta näin on näreet. Nyt pikkuhiljaa unille. Pitäkäähän taas ensiyönäkin synnytyspeukkuja... ;-)

Passissa.

Laskettu aika on huomenna. En olisi uskonut, että olen vielä tässä vaiheessa tämän raskaan, supistelevan mahan kanssa, sen sijaan että ihmettelisin ihanaa pientä vauvaa. Pysähdyn välillä epäuskoisena peilien eteen ja säälin niistä heijastuvaa naista: mikä vaivalloisen näköinen askel ja painavana roikkuva vatsa. 

Olemme passissa kotona. Villellä on vapaat mutta ei huvita eikä oikein uskallakaan lähteä minnekään. Heräsimme aikaisin ja kun kello kymmeneen mennessä minä olin jo nukkunut päiväunet ja Ville syönyt lounaan, ajattelin että tästä tulee piiitkä päivä...Kävimme sitten Jumbossa, Ville osti web-kameran ja pelin ja minä ruokaa ja siskolleni pyörän pumpun.

Kohta vähän kävelemään. Mielessäni vaihtelevat tyyneys ja hyväksyntä ja sitten taas malttamattomuus ja suoranainen kiukku lääkärin neljä viikkoa sitten lausumia "ihan kohta syntyy" -pöytypuheita kohtaan.

Vaikka oikeasti: ihan kohtahan se syntyy!

Poliisihevosten lomahuvilalla

Kävimme lauantaina Villeseni kanssa tässä lähellä Haltialan maatilalla. Oli kaunis loppukesän päivä, kypsä ja lämmin. Pellot ja laitumet aukesivat ympärillä laakeina, lampaat pupelsivat onnellisena voikukanlehtiä eikä mistään olisi uskonut, että Helsingin keskustaan on puolen tunnin matka. 

Opimme, että Helsingin poliisihevoset viettävät tuolla vapaa-aikansa. :-)

Jees jees

Kiva päivä, hyvä päivä. Tuntuu että sinetöin sen jo heti herättyäni pitkästä aikaa vähän laittautumalla. Ei college-housuja ja yhtä ja samaa äitiyspaitaa tällä kertaa, vaan mustat leggingsit, pitkä toppi ja siihen päälle sellainen lyhyt hörsyläpaita, vaatteet joita käytin jo ennen kuin olin paksuna. Kaulakoru ja kivasti asettuva meikki ja hiukset. Ballerinat ilman sukkia ja loppukesän aurinko ja lämpö niskassa vaappuessani kauppaan.

Puhuttiin samalla maraton-puhelu ystäväni kanssa. Hän on niin kaunis ja elegantti että voisin vain kuunnella häntä maailman tappiin; tuntuu että mitä tahansa hän sanoo on mielenkiintoista, koska ääni on niin miellyttävä. Sellainen radioääni, niin kuin sanotaan. 

Meni muuten melkein kaksi tuntia tuohon n. neljään kilometriin, mutta jaksoinpa käydä. Nivunenkaan ei äitynyt ihan mahdottomaksi, kun rauhassa kävelin.

Ennen kauppaa innostuin muuten taas leipomaan. Toissapäivänähän tein sämpylää, eilen pullaa ja nyt tänään taas sämpylöitä. Laitoin taikinaan porkkanaa ja tuli hyvee. Huomenna teen taas pullaa, kokeilen sellaista vaniljajuttua sinne sisään.

Villen tultua töistä kinusin häntä Seurasaareen, elokuviin, keilaamaan, ihan minne vain poistamaan mökkihöperöyttä. Ville ei oikein lämmennyt ja lopulta heitin "No mennään Lidliin palauttaa pulloja", ja kun Ville puuskahti "no joo" ei riemullani ollut rajaa. :-D Ja sittenkös vasta olikin ilo ylimmillään kun käytiin myös K-raudassa... 

Sanoin ajellessamme, että joskus vielä varmasti kaipaan näitä tylsiä päiviä, toivon että kun edes yksi päivä olisi tällainen, mutta ei se nyt lohduta. Ymmärrän myös erittäin hyvin pienten lasten vanhempia, jotka lähtevät ihan innoissaan vaikka ruokakauppaan. Heillä se ehkä liittyy myös haluun päästä eroon ipanastaan hetkeksi, mutta voi että maisemanvaihdos kotinurkistakin tekee hyvää.

Nyt astianpesukone pyörii, mukissa on herkkukahvia ja pöydällä palaa ystävältäni häälahjaksi saadut toffeen tuoksuiset kynttilät. Leikkasin kukille uuden imupinnan, ne ovat olleet jo puolitoista viikkoa hyvinä. Tämä kaunis, pieni elämä... 

Sanoin Lidl-reissullamme myös, miten olisinpa tiennyt Varkaudessa köyhinä opiskelijoina asuessamme ja rahahuolia itkiessäni, miten hyväksi elämä vielä tulee. Vaikka, lisäsin, olisikohan silloinen wannabe-anarkisti minäni osannut ajatella tätä hyvänä elämänä... Tätä tylsää arkea. Tylsää ja sovinnaista ja miten kaikki rullaa. Ah!

Mahan viereen pötkölleen

Hei oikeesti.

...

On raskausviikko 39+3. Kehoni ei enää jaksaisi venyä, eikä mieleni, mutta molemmat venyvät silti.