Makaan parvekkeella bikineissäni. Taas kerran tein kesän kynnyksellä hyveellisen lupauksen olla tänä keväänä otamatta aurinkoa, mutta ei näitä aurinkoisia vapaapäiviä vaan voi vastustaa. Tiedänhän minä, että rusketus on vain soluvaurioita iholla... Mutta kun se ruskettunut solunsa vaurioitttanut iho nyt vaan on  kauniimpi. Rusketus vihjaa ulkoilmasta, reippaudesta, kauneudestakin. Olmin kalpea ihoni taas liian monista sisällä vietetyistä tunneista...

Eräs kisastudio

Olin eilen rättipoikki viidestä työäpäivästäni. Väsytti sekä henkisesti että fyysisesti. Henkisesti raskas tilanne töissä sairaustapauksen vuoksi, kiire ja monien asioiden hallinta, että arki sujuisi kuormittavasta poikkeustilanteesta huolimatta. Fyysisesti siksi, että olin nukkunut liian vähän, uusi allergialääke väsyttää ja raajoja särki jatkuvan liikkeen takia. Olisi tehnyt mieli kuukahtaa sohvalle ja nukkua kellon ympäri, mutta oltiin sovittu työkaverin kanssa illanistujaisista, ja hyvä että oltiin, koska

oli ihana, piristävä, naurun ja juorujen täyteinen ilta. Työkaveri oli järjestänyt hyvää purtavaa. Syötiin ja juotiin ja parannettiin maailmaa oikein pitkän kaavan kautta. Olin etukäteen varoitellut, etten varmaan jaksa katsoa Suomi-Ruotsi - peliä vaan saatan lähteä kotiin nukkumaan, mutta se peli (ja suloinen humala) tempaisi mukanaan ja ei olisi tullut mieleenkään jättää sitä jännitysnäytelmää. Kiljuttiin ja naurettiin ja taputettiin ja kiljuttiin lisää eikä missattu kuin kaksi maalia. En ole ikinä aiemmin katsonut yhtään peliä mutta saatan jatkossa katsoa. Aiemmin ajattelin, että jääkiekko on naurettavaa ja lapsellista, aikuiset miehet luistelevat kiekon perässä ja säännötkin on ihmisten keksimät eikä voitolla tai häviöllä ole väliä koska kyse on vain pelistä - lapsellisesta, ihmisten keksimästä, tekemällä tehdystä. Nyt ajattelin (ja ajattelen), että okei, kyse on lopulta vain - sanoinko jo - ihmisten keksimästä pelistä, eikä se tietenkään maailmaa pelasta eikä ole lääke syöpään tai nälänhätään, mutta jos se valaa meihin suomalaisiin kansallisylpeyttä ja ehkä vielä yhdistää meitä, niin sen on pakko olla hyvä juttu. 

(Tosin mietin äsken myös, että on se nyt vähän typerää, kun kuukausi sitten vaalituloksen jälkeen facebookissa ja kasvokkaisissakin tilanteissa vinguttiin, miten hävettää suomalainen, ja nyt sitten ollaan niin ylpeitä suomalaisuudestamme, ollaan maailman parhaita ja Mertarannan sanoin kansa joka tuli metsästä ja sai metsästä sisunsa ja sillä sisulla voittaa vaikka maailmanmestaruuden, on hyvä on maailman paras. Minulle suomalaisuuteni ei ole ikinä tuollaista tuulella käyvää, se on syvää esiäideille ulottuvaa hiljaista varmuutta tästä kauniista maasta, kauniista rakkaasta kielestä, meitä suomalaisia yhdistävästä luonteesta, joka on syvemmällä kuin päälleliimatut ominaisuudet. Minulle suomalaisuus on hiljainen rohkeus, suorat sanat, juureva harkitsevuus, usko siihen että kyllä tästä selvitään.)

Kaupungilla oli mieletön tunnelma. Olin onnellinen saadessani olla osana tuota kansanjuhlaa, tuota sekapäisenä riemuitsevien ihmisten  huutavana ja remuavana vellovaa massaa. Meteli humisi joka puolella ympärillä, Tuomiokirkon rappuset olivat mustana ihmisiä sunnuntaiyönä kello kolme, siniristiliput vilisivät silmissä. Tänään luin facebookista kuinka jotkut maahanmuuttaja-facekaverini kirjoittivat, hienoa Suomi, onnea Suomi, hyvä Suomi, rakas maa. Ajattelin, kyllä tämä voitto vaan oli hieno asia.

Kaupungilta ei saanut taksia joten minä reippaassa huppelissani kävelin. Töölöntorin kohdalla pissahätä oli jo niin kova, että oli pakko hipsiä pusikkoon ja helpottaa oloani. Ajattelin vähän nolona, että olisipa kurjaa jos poliisi huomaisi minut, mutta samassa tunsin lämmintä pissaa jalallani ja ajattelin, no eiköhän tuossa ollut rangaistusta kylliksi. Kuljin loppumatkan hihittäen itsekseni kuin heikkopäinen.

Pariisin malli ja loikka alempaan keskiluokkaan

Alkuun pieni tarinointi kissoistamme:

Ville sanoi yksi päivä:

- Mieti millainen elämänmuutos Winstonillakin on ollu. Rikkaasta kodista suoraan alempaan keskiluokkaan, ja nyt vielä tuollanen tappelunhalunen selkään hyppivä pikkukissa kaverina...

Naurattaa vieläkin. Winston parka! Melkein säälittäisi, ellei se olisi taas viime aikoina ollut niin rasittava ja kuluttanut öitää maukuen ovea kolisuttaen. Nyt, kun ollaan pidetty piikkimattoa ulko-oven edessä öisin, ei Winston voi enää toteuttaa suosikkiyöpuuhaansa eli ovenkahvaan hyppimistä ja maukumista, mutta onneksi voi aina kolisuttaa väliovea. Ja maukuminen, sitä ne pirut eivät minulta vie! Mää, mää! 

Kirppu on suloinen, ihmisrakas, sylissä viihtyvä, utelias, rohkea... Kotikissa. Todella vain ja ainoastaan kotikissa, koska kun yksi ilta viedessäni kellariin roinaa ja halutessani samalla laajentaa kotikissa Kirpun maailmankuvaa, sain melkein kuulohalvauksen jo hississä kauhistuneen kissan tarrautuessa kynsillä rintaani ja maukuessa suun täydeltä hätähuutoja. Kellarissa se kyhjötti nurkassa ja maukui surkeana, ja joutuessani laskemaan sen hissinlattialle tarrasi se kaikilla neljällä tassuillaan lattiaan ja silmät vain seisoivat kauhusta, kun hissi lähti liikkeelle. Kotivauva pikku Kirppu.

Eilen kävin ennen töiden alkua työterveyslääkärissä näyttämässä ihoani. Lääkäri sanoi riisuttuani Hui kamala!, mikä ei varsinaisesti ole sitä mitä haluaa kuulla a. lääkärin suusta b. riisuutuessaan. Tänään kun kerroin töissä lääkärin epäilevän ihottumani johtuvan atooppisesta ihosta totesi yksi nuoristamme, että no sitten et voi lähteä malliksi Pariisiin... :-D

Maailma on kiva paikka, kun saa törmäillä kivoihin tyyppeihin :-)

Sama itsetuntemuksen puute oli vaivannut häntä jo vuosia.

Tiedättekö, mikä minussa on vikana? Noh, miten voisittekaan, mutta minäpä kerron. Itsetuntemuksen puute, se se on. Esimerkiksi tänään, minulla oli kahdeksitoista aika kynsisalonkiin geelikynsien laittoon. Laitoin kellon soimaan 7:40, että ehdin ennen kynsiä käydä salilla tai lenkillä. No, heräsin kymmeneltä. Söin verkkaiseen tapaani aamupalaa ja laitoin naamaani kuntoon, ja ajattelin samalla että no minäpä kävelen sinne, ja lähden vielä sen verran ajoissa, että ehdin matkalla käydä kaupassa ostamassa eräitä kapineita. Jossain vaiheessa tajusin, etten ehdikään kävellä. Hyppäsin ratikkaan ja keskustassa metroon ja ehdin nippa nappa perille. Ja voi pettymyksen määrää, taaskaan en voinut käsittää miten aikataulu petti. Vaikka niin oli hyvin suunniteltu. Hidas, laiska.

Kirjoitan sen nyt ylös, ettei jatkossa tarvitse pettyä: Sinä et ole aamuihminen. Se ei ole sinun huonouttasi, mutta voisit jo lopettaa epäreaalististen elämää suurempien tavoitteiden asettamisen ennen aamukahvia. Ja se, että se aamukahvi on kello yhdeltätai kahdelta, on ihan fine. Muta yritä nyt muistaa tämä, niin ei aina tarvitse haihatella. Yritä muistaa tämä, niin voit vain lipua läpi elämän eteerisenä ja seesteisenä täydellistä itsetuntemusta säteillen, rauhallisena, varmana, itsetyytyväisenä. 

Täti Uusi Tukka tarinoi

Kävin eilen kampaajalla. Alkoi ärsyttää ja turhauttaa, kun kampaaja ei yhtään tajunnut mitä tarkoitin, kuunteli vain pää kallellaan ja oli sitten hiljaa, eikä ehdottanut mitään. Ennen eilistä kampaamokäyntiä minulla oli alta tummat ja päältä vaaleat hiukset, ja sanoin että haluan tuon selkeän sävyeron pois, haluan raitoja ja saa olla tummiakin, kunhan yleisilme on vaalea, ja haluan kamalan juurikasvuni pois. Ja nyt minulla on kauttaaltaan vaaleanruskeat hiukset vaaleilla raidoilla. Olin ensin pettynyt ja ärtynyt mutta illan makusteltuani on nämä sittenkin kivat. Luonnolliset.

Se kampaajatyttö (otan vapauden tytötellä, koska hän oli ainakin viisi vuotta minua nuorempi ja minuakin tytötellään, paitsi eilen) muuten teititteli minua. Kuulosti todella typerältä ja teennäiseltä. Välillä hän unohti teititellä ja kuulosti vähän normaalimmalta, mutta palasi sitten taas typerään väkinäiseen teitittelyyn. Katsoa tihrustin häntä mummolasieni yli ja puristin käsilaukkua sylissäni rystyset valkoisina, camee-korut syvälle kurttuiseen ihooni painautuneena. Olisi tehnyt vähän mieli... Että miten te nykynuoret...

Eilen töissä opiskelijani ohjaava opettaja kävi käymässä ohjauskeskustelun merkeissä. Oli hassu ja riemukas olo - niin muistan nuo harjoitteluihin kuuluvat ohjauskeskustelut, minä, harjoittelun ohjaajani ja opettajani. Minä puhumassa ja aikuiset hymyilemässä ja nyökyttelemässä. Ja nyt olikin minä harjoittelun ohjaajana, opettaja ja minun opiskelijani. Annoin hyvää palautetta oikein suitsuttamalla ja tuntui hyvältä kehua.

Ai niin ja ihanaa, sain vihdoin keskiviikkona haettua itselleni apteekista antihistamiinia ja nyt se allergiakutina on jo paljon kesympi. Hurray for Histec!

Harmaita ajatuksia, eikä edes ole maanantai

On vähän alavireistä. Kurkkuun koskee, varmaan viikonlopun juhliminen, ja mieli on väsynyt ja harmaa. Tekisi vain mieli jäädä kotiin ja katsoa Täydellisiä naisia ja Ally McBealia koko päivä. Mutta ihan hyvä, että on töitä, on pakko nykäistä itseni liikkeelle. Ihmisten pariin, työn touhuun, tekemisen meininkiin.

Pyykit pyörivät koneessa ja pikkukissa hyrisee lämpimänä sylissä. Oma mieskulta pötköttää sängyssä. Ennen töiden alkua menen salille. Miksi arki aina välillä vaan tökkii, miksi haluaisin vain sumussa ja humussa elää kun arki on se mikä kantaa. 

Töissä on meneillään surullisia asioita. Työkaverin lähisukulainen kuoli ja minä häpeän itseäni, kun en osannut sanoa mitään. Ja sitten yksi nuoremme on kovasti, kovasti sairas ja se tuntuu väärältä, nuori ihminen ja kohtalona on lääkkeet, turrutus, iän ikuinen tasapainon hakeminen. 

Kyllä on ihmisen elo aika surullinen ja säälittävä juttu, jos sen haluaa niin nähdä.