Eräs kisastudio

Olin eilen rättipoikki viidestä työäpäivästäni. Väsytti sekä henkisesti että fyysisesti. Henkisesti raskas tilanne töissä sairaustapauksen vuoksi, kiire ja monien asioiden hallinta, että arki sujuisi kuormittavasta poikkeustilanteesta huolimatta. Fyysisesti siksi, että olin nukkunut liian vähän, uusi allergialääke väsyttää ja raajoja särki jatkuvan liikkeen takia. Olisi tehnyt mieli kuukahtaa sohvalle ja nukkua kellon ympäri, mutta oltiin sovittu työkaverin kanssa illanistujaisista, ja hyvä että oltiin, koska

oli ihana, piristävä, naurun ja juorujen täyteinen ilta. Työkaveri oli järjestänyt hyvää purtavaa. Syötiin ja juotiin ja parannettiin maailmaa oikein pitkän kaavan kautta. Olin etukäteen varoitellut, etten varmaan jaksa katsoa Suomi-Ruotsi - peliä vaan saatan lähteä kotiin nukkumaan, mutta se peli (ja suloinen humala) tempaisi mukanaan ja ei olisi tullut mieleenkään jättää sitä jännitysnäytelmää. Kiljuttiin ja naurettiin ja taputettiin ja kiljuttiin lisää eikä missattu kuin kaksi maalia. En ole ikinä aiemmin katsonut yhtään peliä mutta saatan jatkossa katsoa. Aiemmin ajattelin, että jääkiekko on naurettavaa ja lapsellista, aikuiset miehet luistelevat kiekon perässä ja säännötkin on ihmisten keksimät eikä voitolla tai häviöllä ole väliä koska kyse on vain pelistä - lapsellisesta, ihmisten keksimästä, tekemällä tehdystä. Nyt ajattelin (ja ajattelen), että okei, kyse on lopulta vain - sanoinko jo - ihmisten keksimästä pelistä, eikä se tietenkään maailmaa pelasta eikä ole lääke syöpään tai nälänhätään, mutta jos se valaa meihin suomalaisiin kansallisylpeyttä ja ehkä vielä yhdistää meitä, niin sen on pakko olla hyvä juttu. 

(Tosin mietin äsken myös, että on se nyt vähän typerää, kun kuukausi sitten vaalituloksen jälkeen facebookissa ja kasvokkaisissakin tilanteissa vinguttiin, miten hävettää suomalainen, ja nyt sitten ollaan niin ylpeitä suomalaisuudestamme, ollaan maailman parhaita ja Mertarannan sanoin kansa joka tuli metsästä ja sai metsästä sisunsa ja sillä sisulla voittaa vaikka maailmanmestaruuden, on hyvä on maailman paras. Minulle suomalaisuuteni ei ole ikinä tuollaista tuulella käyvää, se on syvää esiäideille ulottuvaa hiljaista varmuutta tästä kauniista maasta, kauniista rakkaasta kielestä, meitä suomalaisia yhdistävästä luonteesta, joka on syvemmällä kuin päälleliimatut ominaisuudet. Minulle suomalaisuus on hiljainen rohkeus, suorat sanat, juureva harkitsevuus, usko siihen että kyllä tästä selvitään.)

Kaupungilla oli mieletön tunnelma. Olin onnellinen saadessani olla osana tuota kansanjuhlaa, tuota sekapäisenä riemuitsevien ihmisten  huutavana ja remuavana vellovaa massaa. Meteli humisi joka puolella ympärillä, Tuomiokirkon rappuset olivat mustana ihmisiä sunnuntaiyönä kello kolme, siniristiliput vilisivät silmissä. Tänään luin facebookista kuinka jotkut maahanmuuttaja-facekaverini kirjoittivat, hienoa Suomi, onnea Suomi, hyvä Suomi, rakas maa. Ajattelin, kyllä tämä voitto vaan oli hieno asia.

Kaupungilta ei saanut taksia joten minä reippaassa huppelissani kävelin. Töölöntorin kohdalla pissahätä oli jo niin kova, että oli pakko hipsiä pusikkoon ja helpottaa oloani. Ajattelin vähän nolona, että olisipa kurjaa jos poliisi huomaisi minut, mutta samassa tunsin lämmintä pissaa jalallani ja ajattelin, no eiköhän tuossa ollut rangaistusta kylliksi. Kuljin loppumatkan hihittäen itsekseni kuin heikkopäinen.