Yötöissä taasen. Nyt onkin kokonaiset kuusi yövuoroa peräkkäin. Luulen että tässä punnitaan, miten jaksan valvoa, tai ehkä enemmänkin miten saan rytmin käännettyä. Tämä on toinen yö ja kokemukseni mukaan vaikein valvoa, en saa ikinä ensimmäisen yön jälkeen nukuttua ja nyt on jo aika lailla univelkaa. Huomenna nukun syvään ja pitkään ja sitten helpottaa.
Vaikkei tietysti olekaan kivaa olla väsynyt, niin oli kuitenkin kivaa että ennätin puuhailla ennen töihin lähtöä vaikka sun mitä. Kävin kuntosalilla, saunoin pitkän kaavan kautta. Meikkasin ja laitoin tukkaa ajan kanssa ja hartaudella. Kävin kaupassa, keitin kahvit, pilkoin itselleni omenaa ja päärynää kulhoon. Pesin kaksi koneellista pyykkiä, puhuin pitkän puhelun siskon kanssa, katsoin tv:tä. Kaikki tuo meni sellaisessa tokkuraista humalaa muistuttavassa väsymystilassa mutta olin parhaani mukaan huomioimatta sitä.
Tein äsken 52 lihapullaa. Niistä taisi tulla parhaita koskaan tekemiäni. Söin kymmenen (!). Tein niille vielä kermaisen (valmis-)kastikkeen ja mietiskelin siinä hämmentäessäni itseäni ja elämääni, lapsuuttani, elämäni ihmisiä, miten minusta tuli minä ja mihin vielä kasvan, mitä polkuja olen kulkenut. Keskityin enemmän menneeseen kuin tulevaan kuten yleensäkin. Mietin ukkia joka on sairaalassa, sitä miten se ei oikein kosketa koska ei olla oltu koskaan läheisiä, mutta seuraavassa hetkessä meinasinkin pillahtaa itkuun kun muistin yhtäkkiä miten puhelias ukki oli ennen ja miten hiljainen hän on nyt. Radiosta tuli Arttu Wiskarin Tuntematon potilas ja ei ollut itku kaukana, mutta sitten tuli onneksi Irwinin Daa dirlan dirlandaa ja heti perään Leevin Sopivasti lihava ja vatkasin lanteitani ja kastikettakin niin että seinille roiskui. Pyyhin seiniä ja lauloin mukana. Sitten tuli se itkettävän kaunis Mä annan sut pois mä päästän sut pois vaikka sattuu (Laura Närhi?), ja oikein rintaa puristi kun mietin millaista olisi erota Villestä. Sitten jatkoin mietiskelyjäni vähemmän tunnepitoisesti, mietin perhettäni, synnyinseutujani, sitä miten nyt olen täällä. Annoinpa vähän omakehunkin nousta pintaan (kuten muuten usein annan - mun sisäinen ääneni on mahottoman kiva ja kannustava!) ja mietin miten hyvin olenkaan selvinnyt, miten voin joka päivä olla ylpeä itsestäni - ainutlaatuisena, ihmeellisenä, minuna.
Viime yönä neuloin pienen pehmolelun. Sen piti olla pikkuinen puhdetyö jämälangoista mutta näillä käsityötaidoilla siihen menikin ainakin viisi tuntia. En oikein tiedä mikä se on, yritin kissaa mutta naama näyttää hiireltä, korvat ovat nallen, kroppa hevosen tai mäyräkoiran. Selässä on sydän. Tänä yönä neulon taas, mutta ensin laitan sähköpostia ystävälleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?