Eräs melkein vapaapäivä

Suolainen pannari tuoksuu uunissa ja nälkä kurnii vatsassa. Vielä 25 minuuttia. Eilen töissä kesäsijaisemme teki hyvää rahkapannukakkua ja mestarikokki minussa sai heti vainun että hei, tämä rahkahommahan sopisi tosi hyvin suolaiseen pannariin (ymmärrättehän että tuo oli itseironinen vitsi; maanantainakin, kun ystävämme kokkaili meidän keittiössä, olin varsin tyytyväisenä olohuoneessa viinilasillisen kanssa. Ymmärrettähän nyt vitsin minusta ja sisäisestä mestarikokistani, hehohe?). Laitoin täytteeksi kinkkusuikaleita, emmental-raastetta, maanantailta jäänyttä kaprista sekä aurajuustoa. Nälkä kurnii.

Keskiviikkona meillä oli töissä niin hyvä tilanne, että pääsin lähtemään aamuvuorosta ja klo 10. Mun työkaverit on ihan ässiä, olenhan minä sen monesti sanonut. Kävin kaupungilla, minulla oli 65 euroa jäljellä palkastani ja ajattelin antaa palaa, kohta (eli tänään) on taas palkkapäivä. Ostin kosmetiikkaa, t-paidan ja ruokaa ja jäljelle jäi orpo vitonen. Kotona raahasin patjan parvekkeelle, heitin biksut päälle ja nautin, ja vähän myös paloin. Makasin selälläni ja katsoin pilviä, ne lipuivat ja tuntui kuin talo olisi hiljaa valunut eteenpäin, se oli niin kummallista että vatsassa muljahti.

Tulin sisälle ja kymmenen minuutin päästä jysähti sade, yhtäkkiä kirkkaalta taivaalta. Kiittelin hyvää onneani ja tein itselleni ruoaksi nokkeja (eli gnoccheja) ja pistelin niitä poskeeni peston kanssa. Ville oli mökillä ja minä pääsin toteuttamaan ruokafantasioitani; opin nuo nokit aupairina Luxemburgissa. Siitäkin on jo viisi vuotta.

Illalla ehdin vielä siivota, käydä juoksulla, huoltaa kynnet, katsoa leffan ja pitkästyä. Eli päivä oli aikalailla bueno.

Hyvä että se loppuu joskus

Meinasin jo kirjoittaa, että:

Katsoin äsken 15-vuotiaan minäni lempielokuvan, Vuosi nuoruudestani. Se kertoo nuoresta naisesta, joka joutuu/ menee mielisairaalaan etsittyään itseään niin kipeästi, että siinä on käydä hullusti. Mielisairaalassa hän tutustuu muihin hoidossa oleviin potilaisiin ja ystävystyy heidän kanssaan. Parhaiten hän tutustuu Lisaan, joka on todella kylmäverinen tyyppi (ja vasta ihan lopussa paljastuu, että Lisalla on kuin onkin tunteet). Teininä ajattelin elokuvasta, että:

- Ihanaa yhteisöllisyyttä. Pääsisinpä minäkin tuollaiseen paikkaan (mielisairaalaan, haloo nyt!), jossa saisin ihanan uuden kaveriporukan, saisin polttaa tupakkaa ja näyttää kauniilta ja saisin kiukutella ja sanoa ja tehdä mitä tahansa ja silti minulla olisi terapiaistunto kahdesti viikossa ja saisin puhua vain itsestäni ja aikuinen ihminen kuuntelisi, puhuin miten hulluja vain.

Nyt ärsytti niin kovasti halki elokuvan. Muun muassa nämä asiat:

- Kuka mielisairaalassa työskentelevä antaa potilaan vietellä itsensä?

- Miten yölliset karkumatkat muka voisivat onnistua kerta kerran jälkeen?

- Kuka syö karkkia ja polttaa tupakkaa yhtaikaa?

- Ei mielisairaalassa voi olla sellaista yhteisöllistä ja sellaista hullut vetävät yhtä köyttä ja kun jonkun hoitojakso päättyy halataan ja ollaan ikuisia ystäviä -meininkiä!!!

Omat ärtymyksen tunteethan antavat hyvää tietoa omasta itsestä, joten minä tietenkin tein itselleni pienen tarkastelun jälkeen seuraavan analyysin:

- On ihan ymmärrettävää, että tuo oli 15-vuotiaan minäni lempielokuva, kaikessa naiiviudessaan ja kömpelyydessään. Olin niin huomionkipeä, että olisin antanut mitä tahansa (!) että olisin vaikka päässyt tunniksi kainaloon tai saanut jakamattoman huomion ja painoarvoa ihan mille tahansa sanoilleni ja ajatuksilleni. Onneksi kukaan ei tajunnut käyttää tuota "mitä tahansa" hyväkseen... Varmaankin olisin saanut sen mitä kaipasin, huomion ja keskittymisen ja läheisyyden ja kaiken sen, mutta siinä kamalassa epävarmuudessani ajattelin, että ei sitä minulle normaalissa keskiluokkaisessa maailmassa ole. Tykkäsin tuolloin jostain Sairaan kauniista maailmastakin (sellainen höperö huumeleffa myöskin 2000-luvun paikkeilta), koska siinä oli niin hyvä yhteishenki. Huh, olisin kyllä ollut niin kypsää kauraa vaikka mihin porukoihin, vaikka ulos varmaan olinkin sellainen näkymätön kunnon tyttö, ja sehän se koko jutun juju taitaa ollakin.

Ja miksi ärsytti niin? No, kupla puhkesi, hetken olin se 15-vuotias ja tajusin että ei hitto, ei mielisairaalat tai elokuvien toverilliset huumeporukat ole totta. Se oli tyhjä ja säälittävä nuoren tytön haave. Se että HUOMATKAA MINUT.

Noin olin siis tulossa kirjoittamaan. Sitten katsoin leffan päälle dokumentin Britannian köyhistä lapsiperheistä, itkin ja ristin mielessäni kädet siitä, miten hyvä ja turvattu lapsuus ja nuoruus minulla on ollut. Näkymätön tyttö niiaa ja poistuu, kiitos.

Omassa nuoruudessa on muuten se jännä juttu, että vaikka se yleensä tuntuukin niin kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle, jollekin niin läheisellä että tietää kaikki yksityiskohdat mutta kuitenkin se tunnekokemus jää laimeaksi, niin silti - se olen minä, tai sinä. Se joka tuntuu ihan eri ihmiseltä, oudolta ja vieraalta ja kuitenkin tutulta, niin että sen ajatukset ja ratkaisut ymmärtää vaikka tuntuukin minä en tekisi niin. Nuoruus menee nuorilta hukkaan ja mitäköhän hittoa sekin sitten tarkoittaa?

Hetken

Maanantaina, tehdessämme Villen kanssa lähtöä kahvilaan, sattui pieni huolimattomuus-peräinen onnettomuus ja suihkautin itseäni hajuvedellä silmään. Voisi ajatella, että noin alkaneesta päivästä ei voi tulla kovin onnistunut, eikä siitä tullutkaan - siitä tuli erinomaisen loistavan ihanan mahtavan, noh, onnistunut.

Illalla saimme ystävämme kylään, kuten kirjoitinkin, ja iltaan sisältyi juurikin niitä pitkiä polveilevia keskusteluja, hyvää ruokaa ja juomaa, naurua ja hölmöjä juttuja, humala. Menimme vielä illan päälle keskustaan, olin niin suloisessa humalassa että päässä humisi, ja halusin uimaan. Kahlasin mereen eikä edes tuntunut missään, kunnes sitten aivan henkeä salvaten se kylmyys iski, ja käännyin pikkuisen lenkin jälkeen takaisin. Hietsu aamuyöllä kello kolme oli kaunis, ystävät olivat kauniita, minä, Helsinki, maailma. Ja laukusta kaivamani lonkero hyvää.

Seuraavana aamuna löysin eteisestä kenkäni, joissa oli kilo hiekkaa, ja päässä humisi aivan eri tavalla kuin illalla. Menin töihin ja tein mikä minun piti ja olin sisältä vähän kuin haamu, ja silti samalla niin onnellinen, hömelöllä krapulaisella tavalla onnellinen siitä että olen minä ja nyt ja vielä edes vähän villi, että juoksen keskellä yötä mereen ja tulen sieltä pois, että minulla on rakkaat ystäväni ja kaikki tämä. Että on keskikesä ja Helsinki on kaunis ja - vielä kerran - että olen minä, kaikessa vajavaisessa ainutlaatuisuudessani minä, tässä vapaassa maassa vuonna 2012, nyt.

Koiranäyttely ja muita juhannuksen asioita

Juhannusvapaa, päivä 5/5. Keskiviikkona loppuivat yövuorot, hyppäsin junaan ja yritin nukkua, vaihto oli Tampereella ja uneni katkonaista ja olin niin, niin väsynyt. Ilta meni horroksessa ja sitten tuli vihdoin ilta ja pääsin nukkumaan, ja nukuin onnelliset 10 tuntia unia näkemättä. Ja niin oli taas yövuororytmi käännetty.

Torstaina oli ukin hautajaiset. Pukeuduin mustaan ja itkin, kun mahtipontinen surumusiikki pauhasi ja mustiin pukeutuneet vakavat miehet, ukin pojat, kantoivat arkkua. Mietin että siinä ne on, ukin pojat, ja ne kantavat oman isänsä haudan lepoon. Se on niin kuin sen pitääkin olla, mutta onhan se nyt hyvänen aika ihan valtavan surullistakin. Isän ääni murtui laskiessamme seppeleen ja silloin minäkin murruin. Jälkeenpäin olo oli kaunis ja puhdistunut, olin jollain syvällä tavalla levollinen kun sain olla mukana saattamassa ukkia viimeiselle matkalle. Vaikken ole varma mitä ajattelen sen matkan olevan, onko mitään kuolemanjälkeistä. Nyt tuntuu että pakko sitä on olla, jotain.

Oli mukavaa tavata pitkästä aikaa serkkuja ja päivittää kuulumiset. Ollaan suunnilleen saman ikäisiä mutta valitettavan vähän tekemisissä. Illalla kokoonnuimme vielä vanhempieni luokse, katsoimme vanhoja valokuvia ja nauroimme niille, söimme rääppiäisiä ja juttelimme, ja vietin ihanan parituntisen kummipoikani kanssa leikkien. Keksin meille sellaisen pelin, jossa muovilaatikon kapealle reunalle asetellaan pieniä lelukoiria yltympäriinsä. Sitten veikataan voittajaa, jonka jälkeen vanha barbien avoautoni perutetaan laatikon kylkeen ja sanotaan dramaattisella äänellä Kooiiraanäyttely!. Leikin nimi on koiranäyttely ja minun sydämeni suli, kun oltuamme sitä jo pitkään kysyin kummipojaltani haluaako hän vaihtaa peliä ja hän sanoi ei, tää on niin kiva. Alakertaan kuului nauruni ja kiljaisuni ja siellä kuulemma naurettiin, että kumpikohan on enemmän innoissaan.

Perjantaina ajelimme naapurikaupunkiin Villen kummipoikaa moikkaamaan. Söimme hyvin, juttelimme, kahvittelimme, ja jälkeenpäin olin iloinen että kävimme. Ajoimme mitä kauniimpia pikkuteitä ja minä sanoin taas sadannen kerran ääni väristen, miten Suomi on maailman kaunein ja paras maa ja miten mikään ei vedä sille vertoja, ja Ville sanoi niinhän se on. Sitten alkoikin juhannushulinat, miehet kasasivat kokon, valmistelimme grillattavat, katoimme pöydän, nostimme lipun, grillasimme, lämmitimme saunan, istuimme pitkään lempeässä illassa ulkona syöden, juoden, jutellen, nauraen. Puhuimme haaveistamme ja matkustamisesta ja sitten ihan vain pieniä hiprakkaisia juttuja, joita kukaan ei muista jälkeenpäin.

Uimme, saunoimme siskojen kanssa rantasaunassa. Ajattelin että muistan sen tilanteen aina, käpertymisen lauteelle, koivun tuoksun, siskon iskemässä selkääni vastalla, vesien laiton, kaiken sen. Yöllä sytytimme kokon ja ihmettelin tulen voimaa, ja sitten kello olikin jo niin paljon että ihmettelin vain unia.

Lauantaina väsytti ja vesi maistui hyvältä. Pakkauduimme taas autoon ja ajelimme mummolaan, jossa opin uuden sanonnan: Noustaanko jo vai vieläkö lihotetaan emäntää. Sen voi sanoa kahvipöydästä noustessa ja minä aion ottaa sen käyttöön. Mummolasta jatkoimme Villen vanhemmille, jossa taas grillasimme, kunnes pakkauduimme taas autoon ja ajoimme toiseen naapurikaupunkiin. Hurautimme hissillä vesitornin huipulle, siellä oli lasiset kaiteet ja näköalat kymmenien kilometrien päähän. Joimme kahvit ja juttelimme ja pällistelimme hiljaista kaupunkia ympärillä.

Poistulomatkalla kävimme vielä Villen kanssa kummieni uunituoretta kissanpentua katsomassa. Se oli pieni, pörröinen ja suloinen eikä helpottanut kissavauvakuumettamme yhtään. Sitten olikin jo ilta ja vietimme sen siskoni kanssa. Grillasimme taas ja pelasimme pelejä, kävimme pitkiä polveilevia keskusteluja ja nauroimme niin että talo raikasi, ja kömmimme nukkumaan vasta yhden jälkeen.

Eilen tulimme kotiin ja täällä oli vastassa kaksi kehräävää, maailman ihaninta kissaa. Tilasimme pizzat ja kävin pizzan päälle sateessa juoksemassa ja maha painoi sata kiloa, mutta ihanaa oli silti liikkua neljän päivän ruokajuhlan päälle. Tänään kello soi 8:30 ja heräsin yhdeltätoista, uuden kännykkäni herätysääni on niin lempeä että se oikeastaan vain ehdottaa, nyt voisi herätä, mutta nuku hyvä ihminen jos vielä nukuttaa. Meinasimme mennä Cafe Regattaan aamupalalle, ollaan jo pitkään haluttu käydä siellä mutta se haave ei vieläkään toteutunut. Oli niin kylmä ja sateista että vaihdettiin lennosta suuntaan ja mentiin tuohon lähelle yhteen toiseen kahvilaan, jossa kyllä myös olen halunnut käydä. Se oli ihanan 80-lukuinen puolipaneeleineen ja edullisine hintoineen. Siellä ei ollut mitään trendikästä eikä edes musiikkia ja se oli kaikin puolin kiva paikka.

Nyt Ville lähti ajotunnille ja minä odotan ystäväämme kylään. Teemme ruokaa, toisin sanoen hän tekee, ja voin aika varmuudella sanoa että tähänkin iltaan tulee sisältymään naurua ja niitä ihania pitkiä, polveilevia keskusteluja.

Rahanainen

Pitkästä aikaa yövuorossa. Yö on mennyt kamalan nopeasti, niin kuin se yleensäkin menee. Tämä väsymys vastaa varmasti promillen humalaa ja sellaisessa hiprakassahan aika tunnetusti liitää.

Päivällä nukuin yhteen asti. Rakastan noita ensimmäistä yövuoroa edeltäviä päiviä, kun saa luvan kanssa nukkua pitkään. Se on suorastaan suositeltavaa! Herättyäni torkuin vielä puolisen tuntia, Kirppu-kissa tuli niin nätisti vatsan päälle kehräämään niin eihän siitä malttanut nousta. Sitten kun maltoin niin riivin lakanat sängystä, pistin koneen pyörimään ja hilipasin hölkälle. 45 minuuttia mitä kauniimmissa kesäisissä maisemissa, musiikkia uuden kännykkäni radiosta, sykemittari tykyttämässä jump jump jump. Alkoi naurattaa lenkillä, kun mietin, että lenkkeilyhän on periaatteessa ilmainen laji, ja silti minulla oli yli viidellä sadalla eurolla kamaa päällä: kännykkä 220, lenkkarit 130, sykemittari 120, rintsikat (joissa ei muuten  y h t ä ä n  hölsky) 50, paita 30, trikoot 50. Olisin rahakas kohde ryöstömiehille, mutta kukapa haluaisi lähestyä hikistä ja punaisena puuskuttavaa naista, joten omaisuuteni olkoon vastedeskin minun.

Kotona iskin hiusvärin päähän ja sen vaikuttamista odotellessani pesin toisen koneellisen pyykkiä, söin, kahvittelin ja pesin hiusväritahrat kylppärin lattiasta. Sitten olikin aika pestä letti ja voi että, voi hyvänen aika, näistä tuli ruskeat. Tavoitteena oli punaiset. Vähän nieleskelin peilikuvani edessä, mutta ei tämä ilmeisesti paha ole, kun Ville ja työkaverini eivät edes huomanneet, että olin värjännyt.

Ilta hujahti nopeasti siivotessa, kaupassa käydessä, vanhoja Salkkareita katsellessa ja siskon kanssa puhelimessa lörpötellessä. Huomenna jo näemmekin taas, kun suuntaamme Villen kanssa Savoon ukin hautajaisia ja juhannuksen viettoa varten. Vielä olisi yksi yövuoro sitä ennen jaksettavana, sitten onkin seitsemän päivän työputki ohi ja viiden päivän ansaittu vapaa saa alkaa.

Katsoin äsken leffan Julie & Julia. Suosittelen ihan kaikille! Aivan hurmaava, hymyilin monessa kohtaa. Oikein sellainen hyvänmielen kotiperheen leffa, kuten elokuvan aikana ajattelin, ja kotiperheellä väsyneet aivoni varmaan tarkoittivat koko perhettä.

Hörhömagneetti

Olen saanut tässä kahden päivän aikana nauttia sellaisen määrän mieltä nostattavaa huomiota ettei tosikaan. 

Eilen lantustaessani töistä 22 jälkeen bussipysäkille pysäkillä jo istunut mies katsoi minua päästä jalkoihin, uudestaan jalkoihin ja sanoi No ohho. Menin toiselle pysäkille, en miehen huomion takia vaan koska olisin tuossa joutunut odottamaan niin kauan. Bussi kohta tulikin. Istuin ensimmäiseen näkövammaisten penkkiin, koska törkeänä ajattelin, etteivät vammaiset enää siihen aikaan ulkona liiku, ja kuuntelin takani istuvien miesten juopunutta sanailua. Välillä kuulosti siltä kuin tulisi tappelu ja minä meinasin saada saman maalaistyttö isossa kaapungissa - henkisen paniikkikohtauksen kuin välillä ennenkin: päässäni vilisivät skenaariot siitä, kuinka miehet tarttuvat minua tukasta/ iskevät kirveellä päähän/ alkavat tapella niin, että kaatuvat päälleni. Heidän sanakopunsa siitä kuitenkin rauhoittui ja kun pysäkkini lähestyi ja siirryin jo käytävänpuoleiselle penkille odottamaan, kuulin toisen miehen sanovan toiselle sangen hyväntuuliseen sävyyn että kato, vittu mitkä sukkahousut. En halua mennä noiden ohi en halua mennä noiden ohi, ajattelin ja menin noiden ohi. Kun olin kohdalla niin kirjaimellisesti turpiinsa saaneen näköinen mies kommentoi minulle, aika hienot sukkahousut. No kiitos, kiitos, hymyilin ja siirryin bussin keskiosaan, johon mies vielä huikkasi: oikeastaan aika seksikkäät. Minua alkoi jostain syystä naurattaa tuo oikeastaan ja muikeilin poskia purren ovien avautumista odottaen, mutta sitten mietin myös, että oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun puen nämä leggingsit. Ja luulen että tuo päätös kertoo jotain olennaista luonteestani.

Tänään olin taas 22 jälkeen töistä tulossa ja kävin vielä kaupassa ennen kotiin menoa. Jonossa nuori mies, ihan sinänsä siistin oloinen mutta toisaalta taas sen oloinen että - voi en voi uskoa että käytän tätä sanontaa - oli vetänyt muutakin kuin pulkkaa (tai viinaa), kysyi voiko siellä tarkistaa loton. Sanoin että enpä tiedä mutta kyllä varmaan, kassallahan se selviää. Mies muuttui vähän äkäiseksi, sanoi että äläs kuule yhtään tuupi, mä oon tässä ensin että turha etuilla. Minä että no enhän minä hyvänen aika etuile. Sitten mies kehui meikkejäni, johon päästin sisäisen huutonaurun (olin hikoillut töissä kuin mikä ja liekkö mitään meikkiä enää edes oli) ja sanoi vielä "Tosi tollanen huoliteltu". Minä, no kiitos kiitos, kiva, kiva kuulla. Mies: Siihen mäkin pyrin. Huolit-te-le-vu-vuuteen. Ja sitten minä tein jotain ilkeää, katsoin miestä hitaasti päästä varpaisiin ja sanoin: No se onkin hyvä pyrkimys. Mies jatkoi tarjoamalla seuraa, ja tarjosi sitä vielä ulkonakin kerrassaan hurmaavin ja vastustamattomin sanankääntein: Sano katotaanko tuolla lotto tai mä lähen seuraa sua. Minä, rehellinen palikka, sanoin että kuule enpä edelleenkään tiedä katotaanko siellä mutta kysymällähän se selviää, etkä kyllä lähe seuraa mua. Eikä hän lähtenyt ja matkalla mietin, että koska nyt olen kahdessa päivässä saanut enemmän kodin ulkopuolista mieshuomiota kuin viimeksi kuluneena kahtena vuotena yhteensä, on kaiken loogisuuden mukaan seuraava aalto tulossa kesäkuussa 2014. Kyllä tämä hehkeä naiseus siihen asti kukoistaa.

Kesä vs. talvi

KESÄ                                                                        

Tuoksuu:                                                                     

Mansikoilta, rucolalta, sipulinlaihoilta,                           

halloumilta, mereltä, grilliltä,                                          

aurinkorasvalta, vastaleikatulta nurmelta,

koivuvastalta, kieloilta...

Tuntuu:                                                                      

Lämmöltä iholla, hyrisevältä hyvältäololta,                     

nurmikolta ja pikkukiviltä paljaiden jalkojen                 

alta, jatkuvalta reippaudelta...                                      

                                                                                  

Maistuu:                                                                    

Halloum-juustolta, rucolalta,                                       

kesäkurpitsalta, makkaralta, pekonilta,

herkkusieniltä, mansikoilta, vadelmilta,

kaljalta, sipulinlaihokermaviilisössöltä...

TALVI

Tuoksuu:

Pakkaselta, raikkaudelta, joulukuuselta, kanelilta,

inkivääriltä, teeltä, hunajalta, märältä villalta...

Tuntuu:

Pakkasenpuremilta kasvoilla, märiltä jaloilta,

paleltuneilta sormilta, lämpimiltä villasukilta

kylmettyneissä jaloissa, höyryävältä mukilta

kylmien käsien välissä, jatkuvalta väsymykseltä...

Maistuu:

Punaviiniltä, pataruoilta, hiilariähkyltä...

Arvatkaa kumpi vuodenaika on niin sanotusti mun? ;-)

Erään kivun tarina

Aamulla herätessäni tunsin oloni jotenkin oudoksi. Kuulostelin ja tunnustelin ja tein omalääkärin ominaisuudessani diagnoosin:

- Väsymys. Tolkuton väsymys. Joka aamuista, mutta eritoten nyt, kun olin nukkunut vain kuutisen tuntia (eli puolet siitä mitä yleensä, kröhm).

- Jumi. Normisettiä aina salillä käynnin jälkeen, välillä muutenkin. Kroppani on kireä ja jumissa, reisilihakset tuntuvat kiveltä. Pitäisi venytellä, niin.

Diagnoosin tehtyäni moikkasin Villeä, joka tuli yövuorosta, ja suuntasin lenkille. Hölkkäsin 20 minuuttia, kävelin kymmenen. Näin ketun, jota jahtasi äkäinen varis. Kettu juoksi puskaan piiloon ja varis hyökkäsi täysin ulkopuolisen räkättirastaan päälle. Jollain on vähän huono aamu, ajattelin ja repesin. Näin myös tien täydeltä valkoposkihanhia ja niiden pörröisiä harmaita poikasia. Hanhet makasivat keskellä tietä ja niiden kaulat kääntyilivät 360 astetta. Pelotti hirveästi mennä niiden ohi.

Kotona huomasin, että selkä tuntuu oudolta. Kovin jäykältä. En ehtinyt jäädä vatvomaan sitä, kun piti käydä suihkussa, soittaa lääkärinaikaa (kävin näyttämässä yhtä luomea), soittaa töihin, soittaa pomolle, lörpötellä pomon kanssa, laittautua, keittää kahvit, syödä aamupalaa, komentaa kissoja.

Selkä oli jo kovin kipeä. Istuin ratikassa matkalla tapaamaan siskoani, yläselkäni oli outo ja vieras, terävät henkäykset sattuivat, kääntyminen sattui, kipu veti lapoja yhteen. Menin kännykkäkauppaan hankkimaan uutta sim-korttia, haukoin henkeäni pinnallisesti niin kuin säälittävä kala kuivalla maalla ja nojasin pöytään kuin olisin alkanut synnyttää siinä ja nyt, mutta sain kuitenkin hoidettua asiani. Kännykkäkaupan myyjät ovat niin suloisia nörttejä. Myyjä selitti minulle silmät tuikkien, miten en nyt joudu olemaan päivääkään ilman nettiä ja miten voin uudella puhelimellani olla rajattomasti netissä ja miten sitä ja tätä. Niin suloinen, ja niin tolkuttoman nörtti. En ole ikinä ennen päässyt puhelimella nettiin.

Vietimme hyvän kolmetuntisen siskoni kanssa. Kipu hyökyi ja oli silti aisoissa - pystyin kävelemään, puhumaan, nauramaan, olemaan niin kuin aina, vaikka koko kroppa tuntui vieraalta. Kävin lääkärillä ja myöhästyin tunnin töistä, en sanonut selästäni mitään ja lääkäri sanoi, että luomen kanssa ei ole mitään hätää. Töissä valitin, mutta tein sen niin kuin vitsillä, niin että työkaverit yllättyivät kun löysivät minut sohvan takaa makaamasta pyyherullan päältä. Kotona jatkoin pyyherullan kanssa kellimistä, tunsin miten rintaranka aukeaa, tunsin miten hengitykseni syvenee. Jatkoin makaamista piikkimaton kanssa ja voi kuulkaa - se auttoi. En pysty vieläkkän haukottelemaan enkä kääntymään nopeasti, mutta kun vielä pari tuntia sitten hengittäminenkin sattui ja lavat törröttivät kuin mitkäkin viksahtaneet siivet, kun kävelin hitaasti ja päässä hurisi kun yritin olla niin kuin normaalisti, on tämä... Tämä tulee menemään ohi. 

Kun elämä on yleensä kivutonta, tulee vähän ylimieliseksi toisten kivulle. Ihan vahingossa. Sitä ottaa osaa toisten vaivoihin, kyselee, sanoo selkävaivat on kyllä kurjia tai onpa ikävä vaiva, miten sä jaksat. Sitä vetää empaattisen ilmeen ja silti jossain sisimmässään miettii, onko tuo nyt niin iso vaiva. Tuossahan tuo on, elää ja puhuu ja hengittää, nyt se nauraa - onkohan se oikeasti kipeä. Hyi minua. Tämä oli todella tervetullut muistutus, tämä kipu, vaikka toivonkin että aamulla olen taas terve. Tietenkin.

Kun vihreänaamainen tyttö pyytää kielometsään

Sain synttärilahjaksi sykemittarin, josta olen kamalan innoissani. Koko ajan tekisi mieli olla lenkillä. Ja lenkillä ollessani tapitan vain sykkeitä. Eilen kävin rakkaan siskoni kanssa hölköttelemässä keskuspuistossa. Näimme kieloja ja halusin niitä.

Sisko: No poimi siitä kimppu ja kato tuurilla jos ne säilyy kotiin asti.

Minä: Ei kun, en mä... Mä tulen huomenna poiminaan märän tupon kanssa.

Sisko (sarkastisesti) : Kiva että sulla on tuota aikaa.

Kotiin tultuani iskin punaisen sävytehoitoaineen päähän, näytin Muumien Tiuhtilta tai Viuhtilta. 

Kuva

Laitoin naamaani savinaamion. Hississä saunaan mennessä kysyin Villeltä,

- Tuletko mun kanssa huomenna poimimaan kieloja?

- No eihän siihen voi sanoa ei, jos vihreänaamainen tyttö pyytää kielometsään, Ville sanoi, ja sillä oli hellä hymy. Niin että rakastuin taas ihan pikkuisen enemmän.

On ollut ihana loma ja onnittelen itseäni siitä, että olen osannut ottaa kaiken irti. En ole tehnyt juuri mitään, ja silti asioita on tapahtunut, se on hyvä muistutus kaltaiselleni minä hoidan - tyypille. Olen elänyt hetkessä niin että eilenkin meinasi nilkka nyrjähtää, kun jäin tapittamaan voikukan haituvapalloja. Olen iloinnut ihan pelkästä olemassaolosta niin että Villekin sanoi tänään, sinä se jaksat innostua noista samoista asioista joka päivä uudestaan. Minä se. 

Kotona tuoksuu kielo, lempikukkani, ja minä pääsen puhtaisiin lakanoihin Kathryn Stockettin Piikojen kanssa. En tiedä miksi elämä on niin hyvä minulle, voin vain ihmetellä, kiittää.

Diamonds are a Girl's Best Friend

Aurinkolasit päähän, ystävät, seuraavien kuvien jalokivien, kullan, timanttien, makeanveden helmien ja kristallin kimmellys voi helposti sokaista. Tuon korurasian sain synttärilahjaksi saavuttaessani maanantaina kunnioitettavan ja vakaan 26 vuoden iän. Tuo hempeänhärski taulu on Barcelonasta Picasso-museosta ja killuu korujeni viereisellä seinällä. Viimeinen kuva on vähän aiheen ulkopuolelta, siinä on rakas mieheni jonka kanssa vietimme eilen kuusi-vuotispäivää, sekä makuuhuoneemme aina niin kaunis valo. Ja tietysti yksi söpö kisu.

Pienet kesäfiilistelyt

Mun koti ei oo täällä

Vielä maalla. Täällä on ihanaa, mutta huomenna palaan takaisin Helsinkiin ja sekin on ihanaa. Koti.

Eilen kävimme rakkaan siskoni kanssa läheisessä kaupungissa. Saavutin taas nautintoni henkisen huipun ajellessamme pois kauniita pikkuteitä, joita reunustivat suloiset talot, heleänvihreät koivut, komeat syvänvihreät kuuset. Paikoin pilkahti järvi ja taivas oli niin kaunis kuin se vain Suomen suvessa voi olla.

Kaupungilla pyörimme kaupoilla. Ostin rakkaan ystäväni eilen syntyneelle tyttövauvalle pikkuriikkisen bodyn ja pikkuriikkiset pumpulinpehmeät pöksyt, ja sitten ostin itselleni erinäisiä kaunistautumistarpeita, hiuspannan ja paidan. Tai itseasiassa kaksi hiuspantaa ja kaksi paitaa. Söimme jäätelöt torilla ja joimme kahvit torin laidalla kahvilassa ja kävimme elokuvissa katsomassa sellaisen härön hubailun kuin Diktaattori. Leffan jälkeen jatkoimme häröä hubailua Mäkkärissä ja meinasin tukehtua limuuni, kun nauratti niin.

Tänään pitäisi pakata. Taas. Jätän osan vaatteista tänne, ukin hautajaiset ovat kahden viikon päästä ja sittenhän voin korjata omaisuuteni täältä. Ukki pääsi lepoon, kuten sanotaan, ja sydämeni on kevyt sanoessani sen.