Koiranäyttely ja muita juhannuksen asioita

Juhannusvapaa, päivä 5/5. Keskiviikkona loppuivat yövuorot, hyppäsin junaan ja yritin nukkua, vaihto oli Tampereella ja uneni katkonaista ja olin niin, niin väsynyt. Ilta meni horroksessa ja sitten tuli vihdoin ilta ja pääsin nukkumaan, ja nukuin onnelliset 10 tuntia unia näkemättä. Ja niin oli taas yövuororytmi käännetty.

Torstaina oli ukin hautajaiset. Pukeuduin mustaan ja itkin, kun mahtipontinen surumusiikki pauhasi ja mustiin pukeutuneet vakavat miehet, ukin pojat, kantoivat arkkua. Mietin että siinä ne on, ukin pojat, ja ne kantavat oman isänsä haudan lepoon. Se on niin kuin sen pitääkin olla, mutta onhan se nyt hyvänen aika ihan valtavan surullistakin. Isän ääni murtui laskiessamme seppeleen ja silloin minäkin murruin. Jälkeenpäin olo oli kaunis ja puhdistunut, olin jollain syvällä tavalla levollinen kun sain olla mukana saattamassa ukkia viimeiselle matkalle. Vaikken ole varma mitä ajattelen sen matkan olevan, onko mitään kuolemanjälkeistä. Nyt tuntuu että pakko sitä on olla, jotain.

Oli mukavaa tavata pitkästä aikaa serkkuja ja päivittää kuulumiset. Ollaan suunnilleen saman ikäisiä mutta valitettavan vähän tekemisissä. Illalla kokoonnuimme vielä vanhempieni luokse, katsoimme vanhoja valokuvia ja nauroimme niille, söimme rääppiäisiä ja juttelimme, ja vietin ihanan parituntisen kummipoikani kanssa leikkien. Keksin meille sellaisen pelin, jossa muovilaatikon kapealle reunalle asetellaan pieniä lelukoiria yltympäriinsä. Sitten veikataan voittajaa, jonka jälkeen vanha barbien avoautoni perutetaan laatikon kylkeen ja sanotaan dramaattisella äänellä Kooiiraanäyttely!. Leikin nimi on koiranäyttely ja minun sydämeni suli, kun oltuamme sitä jo pitkään kysyin kummipojaltani haluaako hän vaihtaa peliä ja hän sanoi ei, tää on niin kiva. Alakertaan kuului nauruni ja kiljaisuni ja siellä kuulemma naurettiin, että kumpikohan on enemmän innoissaan.

Perjantaina ajelimme naapurikaupunkiin Villen kummipoikaa moikkaamaan. Söimme hyvin, juttelimme, kahvittelimme, ja jälkeenpäin olin iloinen että kävimme. Ajoimme mitä kauniimpia pikkuteitä ja minä sanoin taas sadannen kerran ääni väristen, miten Suomi on maailman kaunein ja paras maa ja miten mikään ei vedä sille vertoja, ja Ville sanoi niinhän se on. Sitten alkoikin juhannushulinat, miehet kasasivat kokon, valmistelimme grillattavat, katoimme pöydän, nostimme lipun, grillasimme, lämmitimme saunan, istuimme pitkään lempeässä illassa ulkona syöden, juoden, jutellen, nauraen. Puhuimme haaveistamme ja matkustamisesta ja sitten ihan vain pieniä hiprakkaisia juttuja, joita kukaan ei muista jälkeenpäin.

Uimme, saunoimme siskojen kanssa rantasaunassa. Ajattelin että muistan sen tilanteen aina, käpertymisen lauteelle, koivun tuoksun, siskon iskemässä selkääni vastalla, vesien laiton, kaiken sen. Yöllä sytytimme kokon ja ihmettelin tulen voimaa, ja sitten kello olikin jo niin paljon että ihmettelin vain unia.

Lauantaina väsytti ja vesi maistui hyvältä. Pakkauduimme taas autoon ja ajelimme mummolaan, jossa opin uuden sanonnan: Noustaanko jo vai vieläkö lihotetaan emäntää. Sen voi sanoa kahvipöydästä noustessa ja minä aion ottaa sen käyttöön. Mummolasta jatkoimme Villen vanhemmille, jossa taas grillasimme, kunnes pakkauduimme taas autoon ja ajoimme toiseen naapurikaupunkiin. Hurautimme hissillä vesitornin huipulle, siellä oli lasiset kaiteet ja näköalat kymmenien kilometrien päähän. Joimme kahvit ja juttelimme ja pällistelimme hiljaista kaupunkia ympärillä.

Poistulomatkalla kävimme vielä Villen kanssa kummieni uunituoretta kissanpentua katsomassa. Se oli pieni, pörröinen ja suloinen eikä helpottanut kissavauvakuumettamme yhtään. Sitten olikin jo ilta ja vietimme sen siskoni kanssa. Grillasimme taas ja pelasimme pelejä, kävimme pitkiä polveilevia keskusteluja ja nauroimme niin että talo raikasi, ja kömmimme nukkumaan vasta yhden jälkeen.

Eilen tulimme kotiin ja täällä oli vastassa kaksi kehräävää, maailman ihaninta kissaa. Tilasimme pizzat ja kävin pizzan päälle sateessa juoksemassa ja maha painoi sata kiloa, mutta ihanaa oli silti liikkua neljän päivän ruokajuhlan päälle. Tänään kello soi 8:30 ja heräsin yhdeltätoista, uuden kännykkäni herätysääni on niin lempeä että se oikeastaan vain ehdottaa, nyt voisi herätä, mutta nuku hyvä ihminen jos vielä nukuttaa. Meinasimme mennä Cafe Regattaan aamupalalle, ollaan jo pitkään haluttu käydä siellä mutta se haave ei vieläkään toteutunut. Oli niin kylmä ja sateista että vaihdettiin lennosta suuntaan ja mentiin tuohon lähelle yhteen toiseen kahvilaan, jossa kyllä myös olen halunnut käydä. Se oli ihanan 80-lukuinen puolipaneeleineen ja edullisine hintoineen. Siellä ei ollut mitään trendikästä eikä edes musiikkia ja se oli kaikin puolin kiva paikka.

Nyt Ville lähti ajotunnille ja minä odotan ystäväämme kylään. Teemme ruokaa, toisin sanoen hän tekee, ja voin aika varmuudella sanoa että tähänkin iltaan tulee sisältymään naurua ja niitä ihania pitkiä, polveilevia keskusteluja.