Raajani, ei kun siis mieheni sekä naistenlehtien opetukset

Varasin itselleni matkan Kreikkaan, Kreetalle, erääseen pikkukylään. Pitkin kesää olen kypsytellyt mielessäni ajatusta siitä, josko lähtisin yksin matkalle. Minussa on vähän se vika, tai vimma, että kun saan jonkun ajatuksen päähäni en saa sitä enää pois vaan huomaamattani kypsyttelen sitä, makustelen ja maistan, se kasvaa ja paisuu ja sitten minä toteutan sen. Niin kävi tämänkin asian kanssa.

Aiemmin olin rohkea ja itsenäinen toimija, menin ja tein enkä välittänyt oliko minulla siinä kaveria vai ei. Tosin silloin olin myös melko vakuuttunut, että kuka sitä nyt minun seuraani haluaisi ja yksin se on kuule muikki tässä maailmassa selvittävä... Ja se yksinolo oli nautinto, seikkailu, itsestäänselvyys, se oli luonnollista kuin hengittäminen. (tai sitten aika kultaa muistot) Nyt olen vähän päässyt tästä sosiaalisuudesta jyvälle, tai ainakin parisuhteesta, siitä että on se oma mussukka jonka kanssa voi mennä ja tehdä, ja joka voi kysyä tietä ja hoitaa puhumisen ravintoloissa ja ja... Ja siitä omasta mussukasta eli Villestä on tullut vähän niin kuin raaja minulle, tai ilma mitä hengitän jos sanon vähän runollisemmin vähemmän raadollisesti, ja siinä vaiheessa kun huomasin ajattelevani en mä pärjää viikkoa yksin en ainakaan ulkomailla! tajusin, että minun on varattava se matka.

Ja nyt se matka on sitten varattu ja huomenna, siis tänään kunhan pääsen töistä, se pitäisi maksaa. Pitää taas soittaa pankkiin ja pyytää rahaa - omalta säästötililtäni siis, mitä te ajattelitte. Kun siinä on (halustani) se esto, etten saa itse verkkopankissa tehtyä siirtoja, ja siksi joudun aina ekstrarahaa tarvitessani soittamaan pankkiin ja kuulemaan huolestuneita arvailuja siitä, onkohan tämä nyt sittenkään teille se paras mahdollinen säästämisen muoto. Voihan se vähän pimeältä vaikuttaa, se että säästää joka kuukausi summan X ja lohkaisee sieltä silloin tällöin summan Y, mutta aamulla jos ne taas kysyy sitä aion sanoa että kuule, en minä säästä eläkkeelle tai asunnon käsirahaan tai mihinkään sellaiseen vaan ihan vain että voin silloin tällöin elää kuukauden lokoisammin. Tai en minä varmaan noin sano, koska mitäpä se heitä kiinnostaisi.

Matkan ajatteleminen saa aikaan sekalaisia tunteita, villiä riemua ja epämääräistä ahdistusta. Opin vasta jostain naistenlehdestä, että ahdistus ei ole tunne, se on vain tuntemus jostain tunnistamattomasta negatiivisesta tunteesta, kuten pelko, viha, jännitys, häpeä. Ei tarvitse raaputtaa kovin syvälle sitä ahdistuksen möykkyä kun ymmärrän, että minä pelkään. Ja mitä pelkään - uusia tilanteita, sähläystä ja epäselviä tilanteita ja siitä seuraavaa häpeää, oman mukavuusaleen yli astumista. Ja sittenhän koko homma on päivänselvä: mukavuusalueet on tehty laajennattaviksi ja pelot voitettaviksi.

Ja ihan oikeasti, miten kauheaa voi olla maata viikko auringossa, syödä herkullisia ruokia ja kävellä kauniissa maisemissa. Hui... Tämä taitaa taas olla sellainen luksusongelma (tuonkin termin olen muuten oppinut naistenlehdestä joskus), eli että voi kauheaa, minulla on liikaa kauniita laukkuja enkä ehdi käyttää kaikkia, tai en osaa valita kummat lakanat vaihdan sänkyyn kun molemmat ovat niin kauniita. No varmaan saitte sen, sen pointin.