Luolanainen, roudarinainen, marttyyrinainen

En voi valittaa, että olisin vain koko ajan sidottuna vauvaan hellan ja pyykkikoneen väliin (mutta valitan silti, jos en ääneen niin vähintään mielessäni ja ulospäin ehkä huokaillen ja silmiäni pyöritellen. Voi Luoja että vihaan tätä uutta marttyyripuolta itsessäni! Miten siitä pääsee eroon, miten?? En halua katkeroitua, en halua märistä enkä halua olla itseään täynnä oleva rasittava eukonkutale), vaan eilen ja tänään olen ollut menossa niin, että ikävä vauvaa kohtaan melkein salpaa hengen. Eilen etenkin, kun olimme puolen päivää siskoni kanssa Ikeassa ja rautakaupassa ja ajelimme noiden ja siskoni kodin väliä. Jossain välissä kävin imettämässä mutta silti rundin loputtua ikävöin vauvaa niin että rintalastaa painoi, ja jalka painoi kaasupoljinta ehkä vähän sallittua raskaampana... Tämä äitien jälkikasvuaan kohtaan tuntema ikävä on varmaan ohjelmoitu ihmisrotuun jo ammoisina luolamiesaikoina. Muutenhan äitien olisi aivan liian helppo hylätä raskas elämä lapsineen ja kirmata naapurin Pentin kanssa autuaammille metsästysmaille (luolamiesaikojen ollessa kyseessä: kirjaimellisesti).

Oli kyllä hauskaa hoidella siskon kanssa asioita "aivan kuin ennen vanhaan". Malmin läpi ajellessamme esittelin "kulmiani" tyyliin "tuolla mä kävin verikokeessa... Tuolta mä oon ostanu kahvin... Tuolta S-Marketista mä ostan ruokaa..." Sisko kiitti informatiivisesta ja mummomaisesta opaskierroksesta. Sain vähän väliä nauruhepuleita, välillä niin kumeita naurunpuuskia että sisko kysyi harjoittelenko joulupukin roolia varten. Lopulta siskon asunnolla raahasimme tiiliskivia varastoon ja muistelimme kymmeniä yhteisiä epämääräisiä keikkojamme, joihin on kuulunut valtavien tavarakuormien raahaaminen jalan, potkurilla tai bussilla paikasta a paikkaan b (esim. sisko joutui kerran hakemaan kirpputorilta myymättä jääneet valtaisat tavarakuormani potkurilla, kerran hilasimme banaanilaatikoita halki tuulisen Hakaniemen aina Kallioon asti, kerran kuljetimme nojatuolin Meilahdesta Kauniaiseen bussilla...). Oijoi, oli kyllä hauskaa ja sai nauraa.

Tänään aloitin aamuni vauvan kakka-alustana, kuten niin usein muulloinkin. Jostain syystä se soossi vain lentää parhaiten puoli-istuvassa asennossa polviani vasten... Arvolleni sopiva aamunaloitus, siis. Päivällä karkasin jossain vaiheessa salille ja kohta sieltä tultuani Ville ja Nakke lähtivät lenkille. Olipa muuten ensimmäinen kerta, kun olin yksin kotona vauvan syntymän jälkeen! Tuntui pitkältä tunnilta, ehdin: syödä kanasalaatin ja irtokarkkia, keittää kahvit, lypsää maitoa ja katsoa Lostia. Yep, n. 10 vuotta myöhässä olen alkanut seuraamaan sitä... Ja nyt lämppärit tuoksuu tuossa vieressä sen verran valmiille että mun mentävä on. Toivon tältä viikolta mielenrauhaa ja marttyyrinkruunun putoamista, kiitos.