Pieni arjen ylistys

Kotona taas, Helsingissä. Niin kuin aina pidemmän aikaa kotikonnuilla oltuani on nytkin jännä, kaksijakoinen olo: ikävä vanhempia ja tuttua tuttua kylää, sitä elämää siellä. Valmiiseen pöytään käymistä, nukahtamista hipihiljaisuuteen. Saunomista ja elämän turvallisuutta, olenhan siellä kuin kehdossa, topattuna kivoilla asioilla ja riisuttuna velvollisuuksista. Ja toisaalta taas, koti on koti täällä olen kokonainen, ja oma arki velvollisuuksineenkin on kuitenkin parasta. Siihen on ihmisen hyvä luiskahtaa lomailun jälkeen. Lypsää maitoa, laittaa kotia, ulkoilla keskipäivällä. Vauva sai maalla niin paljon syliä, rakkautta ja lämpöä ettei enempää voisi, mutta taas toisaalta, täällä tutuissa kuvioissamme unta riittää paremmin päivällekin, ensin vaunuissa ja sitten vielä repussa,  ja aika kulkee tutusti ja ennustettavasti.

Tulin eilen bussilla ja se olikin parempi vaihtoehto kuin ensimmäisen matkan juna, vaikka matka nyt puolet kauemmin kestikin. Vauva nukkui melkein koko ajan, suurimmaksi osaksi kantorepussa ja välillä myös sylissäni. Minäkin nukuin välillä, ja kuuntelin ensimmäiset pari tuntia katkolle matkaavan miehen jutustelua. Ärsytti ensin, mutta sitten juttujen tasainen poljenta vei mukanaan ja kiitollisena kuulin vieraan ihmisen elämäntarinaa. On niin monenlaisia kohtaloita eikä päältäpäin tiedä ihmisestä mitään.Helposti tuomitsee nähdessään likaiset vaatteet ja partahöylän muovipussissa, ja sitten kuulee miten muovipussin tilalla on ollut salkku "silloin kuin vielä meni hyvin".

Tänään olen touhunnut vaikka mitä, ruoan uuniin, lounaaksi salaatin. Siivonnut talon ja kiertänyt piitkän lenkin. Lypsänyt maidon ja keittänyt pullot, niin että illaksi olen siitä hommasta vapaa. Herännyt aikaisin virkeänä ja pussannut vauvaa satamiljoonaa kertaa, kaikkien viime päivien edestä. Huomenna menemme pienimuotoisesti Villen kanssa kaupungille Villen 31-vuotissyntymäpäivää juhlistamaan ja Nakke menee siskolleni hoitoon. Onpa kivaa ja kuten Ville sanoi vähän jännääkin päästä kahdestaan ulos!