Eilen juhlimme Nakke-pienen nimiäisiä. En varmaan kykene kiteyttämään juhlaa ja sen tunnelmia tähän sydänpoloiseni ollessa pakahtumaisillaan, mutta jonkinnnäköistä kuvausta kuitenkin.
Olin jännittänyt juhlia etukäteen, koska en ole ikinä järjestänyt mitään: en syntymäpäiväjuhlia, valmistujaisia enkä edes illanistujaisia, ja naimisiinkin menimme salaa. Pelkkä ajatuskin keskipisteenä olosta kuumottaa enkä todellakaan ole mikään "mieluummin överit kuin vajarit" -henkinen vaan ennemminkin "liukenisin tapettiin jos vain pystyisin" -tyyppiä, mutta kun kotinsa ovet juhlamielessä avaa olisi kurjaa kaikille osapuolille luikkia pitkin nurkkia... Siksipä pakotin itseni esille ja juttelemaan, ja eikä siinä kauaa mennyt kun jännitys, parin yön univelka ja hillitön tsemppaus purkautuivat höpinänä ja lievillä ylikierroksissa kieppumisena. Mikä oli varmaan ihan jees kuitenkin.
Ja sitäpaitsi, vaikka minä olin emäntä niin huomion keskipisteenä en suinkaan ollut minä vaan hurmaava vaaleanpunainen tyttäreni, joka vastaanotti vieraita syleissä sievällä kippuralla nukkuen. Kaikki meni hänen osaltaan hienosti, ei rintaraivareita eikä vatsakipukitinöitä vaan suloinen, ihana, tyytyväinen, rauhallinen lapsukainen. Ansaitusti hän sai paljon ihastusta osakseen ja äitinä tietysti pullistelin ylpeänä.
Olimme kutsuneet laskujeni mukaan 23 henkeä ja heistä 15 pääsi paikalle. Oli ihanaa kun paikalla oli lähisuvun lisäksi muutama harvemmin nähty sukulainen sekä ystäviämme läheltä ja kaukaa. Vaikka ihmiset olivat tuttuja ja rakkaita jännitti silti nimen julkistaminen siinä kaikkien edessä, mutta eihän rohkea olekaan se joka ei pelkää vaan se joka tekee vaikka pelkää. Ja onneksi oli rakas Ville rinnalla tukena ja turvana "juontamassa". Kerroimme vähän ajatuksiamme nimestä ja vasta kuvatessani tytön kolmatta Irene-nimeä rauhan synonyymina ja että toivon äitinä että pienellä tytölläni olisi aina rauha sydämessään, olin pillahtaa itkuun liikutuksesta. En muista miten se tilanne siitä sitten meni ohi, ehkä ihmiset taputtivat tai sitten Ville otti puheenvuoron.
Yöllä nukuin onnettoman huonosti. En ensinnäkään saanut unta, ja sitten heräsin jo kohta kolmen jälkeen ja sain unta vasta kahdeksalta aamulla! Lypsin maitoa, kävin suihkussa, katsoin tv:tä, söin juhlista jääneitä herkkuja, kävin välillä yrittämässä unta. Aivan tolkutonta hommaa. Josko minä jo nyt uskoisin, että iltakahvi ei vain sovi mulle... Vauva heräsi puoli seitsemältä syömään ja annoin hänen jäädä siitä viereemme, ja jossain vaiheessa siitä sitten sain itsekin unta. Yhdeksältä vauva taas heräsi aamupalalle ja tuntui että olisin nukkunut vain sekunnin kun hän itki taas, ja ihmettelin jo ääneen miten ei voi olla taas nälkä, kunnes katsoin kelloa: 11:38! Luku on piirtynyt sieluuni. :-D Ihanaa että lopulta kuitenkin saatiin unta, koko unentuhruinen perhe.
Illalla olin kaupungilla ystäväni kanssa syömässä. Käytiin Forumissa La Grill -nimisessä ravintolassa ja en kyllä todellakaan voi suositella sitä kenellekään. Otin mozzarella-salaatin, jossa oli tylsää vihreää salaattia, kurkkua ja tomaattia sekä olevinaan marinoituja kitkeriä paksuja punasipuliviipaleita sekä mozzarellaa, joka ei kyllä todellakaan ollut sellaista "kuohkeaa" ja hyvää mitä ravintoloissa on tottunut saamaan, vaan varmaan jotain halvinta euroshopperia... Lisäksi otin juusto-valkosipulileipää, joka oli höttöpatongille levitettyä valkospipulivoita ja paksu köntti juustoa, joka oli sulanut epätasaisesti. En ole mikään ruokasnobi mutta oikeasti kiukuttaa maksaa tuollaisesta! Teen itse päivittäin miljoona kertaa paremman salaatin neljä kertaa edullisemmin... Ystäväni vuohenjuustobroileri ei sekään ollut hääppöstä vaan kuulemma einesruoatkin maistuvat paremmalta! :-D Viini sentään maistui, mutta kyllä vitutti maksaa 26 euroa tuosta "lystistä". Nälkä kurni jo ennen kuin ehdin kotiin... Ensimmäistä kertaa elämässäni annoin myös tarjoilijalle negatiivista, siis rakentavaa, palautetta - en vain olisi voinut saada suustani sanoja "joo, hyvin maistui"!
Pääsenköhän mä tuosta ikinä yli... Ystävää oli sen sijaan tietysti kiva nähdä, ja juttu luisti entiseen malliin vaikkei olla nähty moneen moneen kuukauteen. Teki myös hyvää päästä pois kotoa ja huomasin, että ensimmäistä kertaa en kertaakaan miettinyt miten Villellä ja Nakella poissaollessani menee. Ehkä höperöt äitihormonit alkavat vähän tasaantua... Koko ajan olen tiennyt, että täällä ei ole ilman minua mitään hätää, mutta jostain syystä tieto ei ole yhtynyt tunteeseen joka on villinä ja vapaana naputtanut pitkin pääkoppaa viestiä, pärjääköhän ne, itkeeköhän Nakke, huomaakohan Ville että sillä on nälkä, kuuleekohan Ville että se itkee... Tiedän, tosi fiksuja pelkoja joita kannattaakin oikein pohtimalla pohtia silloin kun saa vähän omaa aikaa.
Ville muuten aina kehottaa mua, että mene vain salille ja tänäänkin, hyvä että otat vähän omaa aikaa ilman Nakkea. Olen vain niin paljon parempi vaimo kun pääsen välillä tuulettamaan nokkaani kotinurkkien ulkopuolelle (ja vastaavasti, olen kamala noita-akka jos luuhuan liikaa kotona).
Nakesta taitaa tulla isin tyttö, sen verran paljon hurmurihymyjä Ville osakseen saa... Kyllähän hän pieni minullekin tietysti hymyilee - joskus. Isi on kuitenkin pikku-Naken hymymagneetti numero yksi ja se on niin suloista että nytkin silmät kostuvat. Tuolla ne nytkin jo yläkerrassa nukkua tuhisevat, isä ja tytär, mun rakas perhe. Kömmin kohta perästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?