Sairastuvassa TAAS

Meillä sairastetaan taas. Nyt on minun vuoro olla kotihoitsuna, Ville oli viime viikolla minun valvoessa yövuorojani. Kyllä on kipeä lapsi surkea ilmestys. Kapea tulikuuma selkä ja pikkuinen napa joka vilkkuu paidan alta, puolitangossa lurpattavat silmät, se miten normaalisti niin touhukas taapero retkottaa vain sylissä, löytää siitä rauhan. Yöllä oli 40 astetta kuumetta, toivottavasti ei enää nouse niin korkealle.

Tänään meille tulee kierrätyskeskuksesta joku tyyppi katsomaan kelpuuttaako hän kirjahyllymme mukaan. Lisäksi annamme myös pari laatikollista kirjoja ja kiikkutuolin. Ensi viikolla tullaan Kontista hakemaan sohvamme, edelleen sillä varauksella että jos se nyt heille kelpaa, ja lasinen sohvapöytä. Samassa kuormassa tuodaan uusi ihana vitriinikaappi ja klahvikirjoituspöytä! Olen innoissani! Sitten pitää vähän aikaa lihottaa lompakkoa ennen kuin ostetaan nojatuoli (sopiva on jo katsottu) ja sitten olisi olkkari huonekalujen osalta valmis.

Villellä ja mulla on uusi yhteinen harrastus: Veikkauksen naapuripeli. Ollaan voitettu jo viisi euroa. Aiemmin yhteinen harrastuksemme oli Twin Peaksin katsominen ( ja sitä ennen erinäisten muiden tv-sarjojen). Kestoharrastus on herkuttelu, äsken panostin siihen leipomalla juustosämpylöitä. Älkää pliis kertoko yhteisistä hölkkä- yms harrastuksista. ;-)

Päivän hujahdus

Tämä päivä on hujahtanut! Olin aiemmin suunnitellut, että tänään vapaallani menemme Naken kanssa uimaan. Eilinenkin kuitenkin kiisi sellaista vauhtia että iltaa kohden alkoi tuntua, että tekisikin hyvää viettää oikein sellainen tavallinen hidastempoinen kotipäivä puistoiluineen, leikkeineen ja tylsine rutiineineen. 

Alku oli lupaava, herättiin Naken kanssa vasta yhdeksältä. Ville oli jo noussut aamupalalle, kahvin tuoksu leijaili yläkertaan asti. Aamupalan jälkeen Ville jatkoi jo aiemmin aloittamaansa kirjahyllyn tyhjennysprojektia. Minä kuorin ja pilkoin kasviksia lohisoppaan ja Nakke mennä töhötti keittiöön ja olkkarin väliä lelujaan esitellen. Kotoisaa ja rauhallista, eikö?

Siitä eteenpäin aika kuitenkin  sai siivet, kuten niin kuluneesti sanotaan. Käytiin Kontissa sopimassa huonekalujemme hausta, ja samalla löydettiiin meille uusi kirjahylly ja klahvikirjoituspöytä. Olin kiukkuinen ja kireä, tultiin kotiin syömään, Nakke meni unille ja Ville töihin, Nakke heräsi, lähdettiin taas Konttiin ja samalla muillekin asioille, pyörittiin kaksi tuntia hommia hoitaen, kotiin syömään, puuuuh supistuksia, supistuksia. Sitten ei kun lattialle leikkimäään ja kohta olikin jo Pikku Kakkosen, tuon iltojemme pelastajan, aika. Katsottiin ja halittiin ja Nakke melkein nukahti. Iltapuuro ja samantien unille, ja nyt olen tässä, pää höyryää vieläkin, tutit kiehuvat desinfioitumassa, teeleipä tuoksuu uunissa, tuttivedestä otan teeheni. 

 

Ihmettelen aikaa ja yritän muistaa miksi olin päivällä niin kiukkuinen, yritän muistaa hetkiä mutta koko päivä tuntuu sulavan yhdeksi käsittelemättömäksi massaksi kuin eriväriset muovailuvahat. En saa otetta mistään joten ei kai tässä muuta kuin tee + teeleipä + sohva + eräpäivä romaani loppuun = tunnin päästä kuuluukin jo kuorsaus.

Synnytysmuistoja

Luin jostain blogista synnytyskertomuksen, joka on kirjoitettu pari vuotta synnytyksen jälkeen, ja tekstin kirjoitettuaan voi verrata alkuperäiseen, että paljonko aika on kullannut muistoja. Hyvä idea, minä kanssa!

Synnytykseni alkoi lauantaina 31.8.2013 viiden aikoihin aamulla, kun lapsivedet lorisivat vessan lattialle. Olin superinnoissani! Herätin Villen ja soitin Kättärille, ja Ville soitti töihin ja vastasi työkaverin kysymykseen rennosti että "joo no nuo lapsivedet tuossa meni että nyt se synnytys alkaa".

Päivällä kävin kaupassa, lakkasin kynnet ja kuurasun vessat, muuta en oikein muista. Viideltä illalla mentiin Kättärille tarkastukseen, makasin jonkun aikaa käyrillä ja kätilö teki lapsivesitestin, ja sitten päästiin taas kotiin. Käytiin matkalla Tammiston kotipizzasta hakemasss Kozonet ja vielä Makuunista karkkia, ja muistan miten ihmeelliseltä tuntui kävellä siellä niin kuin ei mitään, lapsiveden jatkuvasti valuessa ja tietäen että synnytys alkaa vuorokauden sisällä.

Sain muistaakseni nukuttua ihan hyvin, mutta heräsin aamulla jo neljältä. Kävin suihkussa ja söin ja menin sitten takaisin sänkyyn. En tainnut enää nukahtaa ennen klo 6.02:ta, jolloin tunsin ensimmäisen oikean supistuksen. Se ei juurikaan tehnyt kipeää mutta keho on niin ihmeellinen, kokemattomanakin tunnistin että nyt se synnytys alkaa.

Supistuksia tuli harvakseltaan, mutta säännöllisesti, ja ne olivat tosi mietoja. Muistan että kahdeksalta Ville söi aamupalaa ja minä vähän puuskutin olkkarissa supistusten ajan, mietin että söis nyt nopeasti... Kohta oltiinkin autossa matkalla kohti Kättäriä ja kohta päivystyshuoneessa (?), jossa jouduin ison sänkyjä täynnä olevan huoneen laitimmaiseen punkkaan. Kätilö teki kivuliaan sisätutkimuksen ja makasin tunnin käyrillä. Ville mittaili supistuksia kännykkäsovelluksella ja oltiin molemmat aika innoissamme. Tunnin jälkeen supistukset olivat sen verran kipeitä että tuntui vaikealta vain maata paikoillaan, ja hälytin kätilön paikalle ja kysyin voinko käydä pissalla. Kätilö myhäili tyytyväisenä miten "sinähän ihan puuskutat". Vastaanotin supistuksia panadolin ja kuumavesipullon voimin ja olin vähän sekava, kutsuin esim. kuumavesipulloa kuumailmapalloksi, ja rupesin yhdessä vaiheessa itkemään ja sitten kauheasti pahoittelin Villelle sitä. :-D

Minut kärrättiin pyörätuolilla synnytyshuoneeseen ja mietin mielessäni että olisinhan mä nyt itsekin kävellyt... Synnytyskätilö oli tosi mukava. Hän teki vatsantyhjennyksen ja kiinnitti vauvan päähän sen piuhan joka mittaa sydänääniä. Kädessäni oli antibioottitippa ja roikuin ilokaasumaskissa kuin innokas narkkari. Istuin kiikkutuolissa ja supistuksen tullessa vaistomaisesti nousin puolittain ylös, toisella kädellä pitäen ilokaasumaskia ja toisella kouristuksenomaisesti tartuin Villeen. Hyvää habatreeniä hänelle hinata yhdellä kädellä sadan kilon puuskuttavaa massaa ylös... Yritin myös vastaanottaa supistuksia roikkumalla Villen kaulassa, mutta siitä tuli siinä kipujen keskelläkin naurettava olo, niin kuin olisin näytellyt jossain synnytysopetusvideossa. :-D

Ehkä tunnin kärvistelyn jälkeen sain epiduraalin. Lääkäri oli etäisen ja jotenkin ylimielisen oloinen, mutta väliäkö hällä kun puudutus meni heti nappiin ja ihana tunnottomuus levisi kroppaan. Ville lähti syömään ja minä torkuin ja juttelin kätilön kanssa mm. asuinpaikastamme, hän oli asunut naapurilähiössä. Sitten kätilön työvuoro loppui ja hän toivotti tsemppiä synnytykseen ja neuvoi että synnyttäminen on kuin tekisi isoa kakkaa. :-D

Iltavuorossa oli kätilömme lisäksi opiskelija, joka oli tosi kiva. Kätilö oli jotenkin välinpitämätön/ tunteeton mutta toisaalta määrätietoinen ja napakka ja oli kuitenkin turvallinen olo hänen ansiostaan. Epiduraalin vaikutus hiipui ja kätilö ja opiskelija tekivät kivuliaan sisätutkimuksen ja muistaakseni myös katetroivat, kun en voinut kuvitellakaan että onnistuisin pissaamaan.

Seuraavat pari tuntia pompin jumppapallolla kaikkine piuhoineni veren ja vaaleanpunaisen lapsiveden valuessa lattialle. Epiduraalia varmaan lisättiin koska en muista kipuja. Sen sijaan alkoi väsyttää ja jotenkin oli pökertynyt, ulkopuolineen olo. Join suullisen makeaa mehua ja kätilöopiskelija kehotti minut sängylle yrittämään ponnistamista, ja kätilökin saapui paikalle.

En ensin tajunnut yhtään miten ponnistetaan, puhaltelin vain suullani, ja meinasi tulla pakokauhu. Kätilö kuitenkin tosi napakasti tsemppasi/ komensi oikeanlaiseen ponnistamiseen ja tuntui niin kuin olisin ollut ihan omissa maailmoissani, tosi keskittynyt. En yhtään tuntenut edistyväni mutta kätilön kannustuksella ja tilanneraportoinnilla oli tosi iso merkitys. Ja sitten jo tuntuikin lopsahdus ja kivut loppuivat kuin seinään ja olin lähinnä pökertyneen helpottunut. Ja siitä alkoi meidän ja Nakke-pienen yhteiselo.

Olipa ihana muistella! Pitääpä nyt käydä lukemassa alkuperäinen kertomus ja verrata. Ainakaan kipua en pysty enää muistamaan ja sen on kyllä luonto hyvin järjestänyt.

Äiti joka ei halua lapselleen parasta

Mietin tänään, että minä taidan olla äiti, joka ei halua lapselleen parasta. Päiväkoti vastaan kotihoito on tästä hyvä esimerkki. Uskon vahvasti, että ainakin alle pari-vuotiaan olisi parasta olla kotona. Kuitenkin Nakke-pieni kärrättiin sinne vuoden ja neljän kuukauden iässä, juuri ja juuri kävelemään oppineena hutera-askelisena taaperona. Ja sen lisäksi että hän on siellä viikoittain kolmen työpäivämme verran, vien hänet vielä kerran viikossa omalta vapaaltani päiväkotiin. Haloo mutsi! Itsekästä, vastuutonta, ja hei, pitääkö niitä lapsia edes tehdä jos niiden kanssa ei viitsi olla?

Ei parasta mutta riittävän hyvää. Se on minun mottoni äitiydessä. Varmasti Naken olisi parempi olla kotona helmoissani kuin meluisassa päiväkodissa, jossa lapset vaihtuvat ja joka kaiken lisäksi sotkee lapsen omia rytmejä. Aivan vilpittömästi uskon kuitenkin, että kodin ollessa poisajateltu vaihtoehto on päiväkoti oikein hyvä kakkosvaihtoehto. Riittävän hyvä. En ajattele, että lapsen tulisi saada 24/7 kotona laadukasta, virikkeellistä superelämää vaan varmasti tavallinen kotielämä kotitöineen ja arjen touhuineen riittää lapselle, mutta itselleni oman ajan puute ei sovi. Vauvavuoden aikana huomasin tosi usein jo aamupäivästä odottavani iltaa, kun saisi lapsen unille. Ei varsinaisesti muisto, jonka haluan Naken lapsuudesta muistaa! En ymmärrä, miksi äitiyden pitäisi olla ainoa elämänsisältöni, tai nippa nappa ehkä palkkatyö siihen rinnalle koska sen voi perustella taloudellisilla asioilla, kun ennen lasta olin mukana niin monissa eri asioissa.

Usein kuulee pienten lasten äitien naureskelevan, miten on upeaa omaa aikaa kun pääsee vaikka kauppaan yksin. Vauvan kanssa symbioosissa ollessa ymmärsin tuon mutta nyt mitä vanhemmaksi Nakke tulee sitä enemmän napanuora venyy, ja vaikka muut saavat äiteinä ja naisina olla millaisia ovat niin minä en halua olla nainen, jonka viikon huippuhetki on ruokakaupassa yksin ostoksia tehden. Ihailen kotiäitejä jotka aidosti pystyvät ns. hyllyttämään ns. oman elämän vaikka kolmeksi vuodeksi, aidosti hyväksymään että ne muutamat vuodet oma elämä on lapsen kanssa kotona oloa. Minusta ei tuollaiseen olisi. Olen aika omistautuvaa/ suorittavaa tyyppiä ja kotielämän suorittaminen ei kuulosta hyvältä.

Luin jostain vauvalehdestä jutun suurperheestä, jolla ei ollut asuinpaikkakunnallaan mitään turvaverkkoja. Perheen äidin motto oli jotenkin että lentää se ampiainenkin yhdessä siivellä, eli kyllähän sitä tarvittaessa vaikka itse sairaana kymmenen muksuaan hoitaa. Minulla aivan vilpittömästi meni kylmät väreet läpi kun luin tuon. Tietysti heti asetin itseni siihen asemaan, mietin mikä uhrautuva veemäinen marttyyri olisin vastaavassa. Koska en itsekään epäile ettenkö pärjäisi, varmasti kaikesta pärjää kun on siinä tilanteessa ja päättänyt pärjätä. Mutta nämä Naken lapsuusvuodet ovat samalla minun nuoruus(??)vuosiani, en halua muistaa niitä niin että olinpa väsynyt, olinpa vittuuntunut ja vittumainen, mutta pärjäsinpä. Haluan muistaa ihanat hetket ihanan tyttäreni kanssa, huomisen jota odotan, kiukunpuuskat jotka jaksan vastaanottaa, itseni tasapainoisena, onnellisena, jaksavana äitinä. Mitä nyt tunnen olevani.

Villelle tänään kerroin näitä ajatuksiani (johon Ville: hirveesti sä mietit. :-D ) tajusin, että tietysti saan olla erityisen kiitollinen kahdesta asiasta jotka nykyisen tasapainoisen onnentilan mahdollistavat. Ensimmäinen tekijä on tietysti Ville, joka yhtälailla kantaa vastuun Naken hoidosta ja joka siis mahdollistaa sen, että huolimatta minun työssäkäynnistäni Naken hoitoviikot ovat kuitenkin vain 15-20 tunnin mittaisia. Toinen tekijä on jemmaamani lomapäivät, joiden ansiosta voin taloudellisesti kärsimättä tehdä tätä nelipäiväistä työviikkoa. Jos tilanne olisi eri ja Nakke joutuisi olemaan vaikka 40 tuntia viikossa hoidossa, niin luultavasti näin ulkopuolisen lastenhoitoavun ollessa todella vähäistä tuskin tulisin ottamaan viikoittaisia ikiomia tunteroisiani. Sitten sitä vedettäisiin marttyyrikruunu päähän ja pärjättäisiin niillä mitä on.

Kurkistus perheeseen

Seitsemän ja puoli tuntia yövuoroa takana, kolme edessä. Tässä vaiheessa valvomista meinaa aina vähän veto loppua... Muuten tykkään näistä yövuoroista, tästä tekemisen leppoisasta tahdista, hiljaisuudesta ja mahdollisuudesta tehdä asioita omaan tahtiin. Nakke on ollut kipeänä koko viikon, huomenna olisi tarkoitus kokeilla päiväkotiin menoa. Arkemme on ollut Villen varassa minun valvoessa öitä ja nukkuessa päiviä, ja mikäs on ollut ollessa. Tällä viikolla olen ollut jotenkin erityisen onnellinen ja tasapainoinen, syvästi kiitollinen Villestäni jota ilman mistään ei tulisi mitään.

Nakke on hurmaava 1,5-vuotias. Hän tapailee sanoja eikä enää konttaa ja hänelle alkaa muodostua oma tahto, joka ilmenee monta kertaa päivässä dramaattisena itkuna ja lattialle heittäytymisenä. Mielipaha on kuitenkin vielä helppo kääntää iloksi ja suurimmaksi osaksi hän on oikeasti (!!) mitä parhainta seuraa. Hyväntuulinen touhottaja jolla on jatkuvasti joku projekti meneillään ja joka reippaana tepsuttelee ympäriinsä lappaen äidin ja isin sylit täyteen leluja näytille. Hän rakastaa kissoja, nukkuu yöt hyvin, inhoaa vaipanvaihtoa, tykkää vaihtelevasti kylpemisestä, tykkää uimahallireissuista äidin kanssa, ei syö vielä itse ruokailuvälineillä, on oikein kiintynyt tuttiinsa, lappaa päiväunilta herättyään lelut pinnasängyn laidan yli ja vitsailee työntämällä sormensa äitin tai isin suuhun, odottaen toiveikkaana että siitä haukataan.

Vauva on edelleen rauhallinen, vaikkakin etenkin näinä yön hiljaisina tunteina liikkeet tuntuvat selvästi, ei vain hentoina potkuina vaan välillä myös pään/ takapuolen pukkaisuina, jotka saavat minut oikaisemaan selkäni ja typerän hymyn nousemaan naamalle. Ihana energinen keskiraskaus on vihdoin koittanut, olen tasapainoinen ja jaksava. Tämä jatkukoon ikuisesti! Oikeastaan ainoa vaiva on jatkuva pissahätä; koen itseni rikkinäiseksi vesiastiaksi josta vähän väliä tihuttaa läpi. Tai ei nyt vähän väliä herra paratkoon, ehdin kyllä vessaan, saan vain käydä siellä noin kuusisataa kertaa tunnissa. Muutaman kerran on supistellut oikein napakasti, muttei kuitenkaan mitenkään rajoittavasti tai epämiellyttävästi.

Tässä tällainen pieni katsaus perheeseemme. Tällä hetkellä kaikki on tosi hyvin.

Pesänrakentajan sairastuvassa

Laskettu aika on tasan neljän kuukauden päästä. Ihan hullun lyhyt aika! Ei Villen kanssa kumpikaan tajuta että oikeastaan ihan kohta meillä on kaksi lasta. Kohta sitä taas ollaan symbioosissa pikkuruisen ihmisenalun kanssa... Pari-vuotiaan ihmisenalun vaatiessa ja tarvitessa omansa hellyydestä, rakkaudesta, läsnäolosta.  Toivon että Naken vauvavuotta paremmin osaisin elää hetkessä muistaa, että kovin katoavaista on aika tuo (ilman onneksi -lisäystä).

Päätä särkee, on särkenyt aamusta asti. Otin Naken yöllä viereen ja hän makasi aina yhdeksään asti oikean käsivarteni päällä sievänä ja tuhisevana kuumemyttynä. Mulla olisi ollut tänään oma vapaa Naken 11-15 hoitopäivän myötä, mutta pidetäänkin sairastupaa kotona. Mietin, että jos kuume ei nyt tuosta nouse niin voitaisiin kyllä käydä illemmalla vaunulenkillä. Pelkkä ajatuskin koko päivän sisälläolosta saa päätä kivistämään entisestään.

Pesänrakennusvimma on aivan hillitön. Haluan että joka ikinen komeron nurkkakin on siististi järjestyksessä ja joka ikisellä irtomutterillakin on jämpti oma paikkansa. Haaveilen säilytysrasioista, lajitelluista leluista, komerosta josta näkee heti ovellta miitä siellä on.

Pieni puolustuspuhe hoitajille

Nyt, kun on oma lapseni on päiväkodissa, pystyn jopa aiempaa vähemmän ymmärtämään valittavia omaisia esim. vanhus-/vammaistyössä. Minusta on aivan mahtavaa, että joku, alalle halunnut ihminen, pitää kalleimmasta aarteestani huolta jotta minä pääsen tekemään mitä haluan. Valittajat tuntuvat unohtavan, että vaihtoehtona olisi pitää lapsi/ muu omainen omissa hoivissa kotona. Joka haluaa keksii keinot.


Nakke tuli tänään kipeäksi. Hän on elämässään sairastanut niin vähän että mulla melkein sydän särkyy, kun toinen on niin veltto ja väsynyt tulikuuma pikku kekäle, kaukana siitä termiitistä mitä normaalisti on.