Synnytysmuistoja

Luin jostain blogista synnytyskertomuksen, joka on kirjoitettu pari vuotta synnytyksen jälkeen, ja tekstin kirjoitettuaan voi verrata alkuperäiseen, että paljonko aika on kullannut muistoja. Hyvä idea, minä kanssa!

Synnytykseni alkoi lauantaina 31.8.2013 viiden aikoihin aamulla, kun lapsivedet lorisivat vessan lattialle. Olin superinnoissani! Herätin Villen ja soitin Kättärille, ja Ville soitti töihin ja vastasi työkaverin kysymykseen rennosti että "joo no nuo lapsivedet tuossa meni että nyt se synnytys alkaa".

Päivällä kävin kaupassa, lakkasin kynnet ja kuurasun vessat, muuta en oikein muista. Viideltä illalla mentiin Kättärille tarkastukseen, makasin jonkun aikaa käyrillä ja kätilö teki lapsivesitestin, ja sitten päästiin taas kotiin. Käytiin matkalla Tammiston kotipizzasta hakemasss Kozonet ja vielä Makuunista karkkia, ja muistan miten ihmeelliseltä tuntui kävellä siellä niin kuin ei mitään, lapsiveden jatkuvasti valuessa ja tietäen että synnytys alkaa vuorokauden sisällä.

Sain muistaakseni nukuttua ihan hyvin, mutta heräsin aamulla jo neljältä. Kävin suihkussa ja söin ja menin sitten takaisin sänkyyn. En tainnut enää nukahtaa ennen klo 6.02:ta, jolloin tunsin ensimmäisen oikean supistuksen. Se ei juurikaan tehnyt kipeää mutta keho on niin ihmeellinen, kokemattomanakin tunnistin että nyt se synnytys alkaa.

Supistuksia tuli harvakseltaan, mutta säännöllisesti, ja ne olivat tosi mietoja. Muistan että kahdeksalta Ville söi aamupalaa ja minä vähän puuskutin olkkarissa supistusten ajan, mietin että söis nyt nopeasti... Kohta oltiinkin autossa matkalla kohti Kättäriä ja kohta päivystyshuoneessa (?), jossa jouduin ison sänkyjä täynnä olevan huoneen laitimmaiseen punkkaan. Kätilö teki kivuliaan sisätutkimuksen ja makasin tunnin käyrillä. Ville mittaili supistuksia kännykkäsovelluksella ja oltiin molemmat aika innoissamme. Tunnin jälkeen supistukset olivat sen verran kipeitä että tuntui vaikealta vain maata paikoillaan, ja hälytin kätilön paikalle ja kysyin voinko käydä pissalla. Kätilö myhäili tyytyväisenä miten "sinähän ihan puuskutat". Vastaanotin supistuksia panadolin ja kuumavesipullon voimin ja olin vähän sekava, kutsuin esim. kuumavesipulloa kuumailmapalloksi, ja rupesin yhdessä vaiheessa itkemään ja sitten kauheasti pahoittelin Villelle sitä. :-D

Minut kärrättiin pyörätuolilla synnytyshuoneeseen ja mietin mielessäni että olisinhan mä nyt itsekin kävellyt... Synnytyskätilö oli tosi mukava. Hän teki vatsantyhjennyksen ja kiinnitti vauvan päähän sen piuhan joka mittaa sydänääniä. Kädessäni oli antibioottitippa ja roikuin ilokaasumaskissa kuin innokas narkkari. Istuin kiikkutuolissa ja supistuksen tullessa vaistomaisesti nousin puolittain ylös, toisella kädellä pitäen ilokaasumaskia ja toisella kouristuksenomaisesti tartuin Villeen. Hyvää habatreeniä hänelle hinata yhdellä kädellä sadan kilon puuskuttavaa massaa ylös... Yritin myös vastaanottaa supistuksia roikkumalla Villen kaulassa, mutta siitä tuli siinä kipujen keskelläkin naurettava olo, niin kuin olisin näytellyt jossain synnytysopetusvideossa. :-D

Ehkä tunnin kärvistelyn jälkeen sain epiduraalin. Lääkäri oli etäisen ja jotenkin ylimielisen oloinen, mutta väliäkö hällä kun puudutus meni heti nappiin ja ihana tunnottomuus levisi kroppaan. Ville lähti syömään ja minä torkuin ja juttelin kätilön kanssa mm. asuinpaikastamme, hän oli asunut naapurilähiössä. Sitten kätilön työvuoro loppui ja hän toivotti tsemppiä synnytykseen ja neuvoi että synnyttäminen on kuin tekisi isoa kakkaa. :-D

Iltavuorossa oli kätilömme lisäksi opiskelija, joka oli tosi kiva. Kätilö oli jotenkin välinpitämätön/ tunteeton mutta toisaalta määrätietoinen ja napakka ja oli kuitenkin turvallinen olo hänen ansiostaan. Epiduraalin vaikutus hiipui ja kätilö ja opiskelija tekivät kivuliaan sisätutkimuksen ja muistaakseni myös katetroivat, kun en voinut kuvitellakaan että onnistuisin pissaamaan.

Seuraavat pari tuntia pompin jumppapallolla kaikkine piuhoineni veren ja vaaleanpunaisen lapsiveden valuessa lattialle. Epiduraalia varmaan lisättiin koska en muista kipuja. Sen sijaan alkoi väsyttää ja jotenkin oli pökertynyt, ulkopuolineen olo. Join suullisen makeaa mehua ja kätilöopiskelija kehotti minut sängylle yrittämään ponnistamista, ja kätilökin saapui paikalle.

En ensin tajunnut yhtään miten ponnistetaan, puhaltelin vain suullani, ja meinasi tulla pakokauhu. Kätilö kuitenkin tosi napakasti tsemppasi/ komensi oikeanlaiseen ponnistamiseen ja tuntui niin kuin olisin ollut ihan omissa maailmoissani, tosi keskittynyt. En yhtään tuntenut edistyväni mutta kätilön kannustuksella ja tilanneraportoinnilla oli tosi iso merkitys. Ja sitten jo tuntuikin lopsahdus ja kivut loppuivat kuin seinään ja olin lähinnä pökertyneen helpottunut. Ja siitä alkoi meidän ja Nakke-pienen yhteiselo.

Olipa ihana muistella! Pitääpä nyt käydä lukemassa alkuperäinen kertomus ja verrata. Ainakaan kipua en pysty enää muistamaan ja sen on kyllä luonto hyvin järjestänyt.