Äiti joka ei halua lapselleen parasta

Mietin tänään, että minä taidan olla äiti, joka ei halua lapselleen parasta. Päiväkoti vastaan kotihoito on tästä hyvä esimerkki. Uskon vahvasti, että ainakin alle pari-vuotiaan olisi parasta olla kotona. Kuitenkin Nakke-pieni kärrättiin sinne vuoden ja neljän kuukauden iässä, juuri ja juuri kävelemään oppineena hutera-askelisena taaperona. Ja sen lisäksi että hän on siellä viikoittain kolmen työpäivämme verran, vien hänet vielä kerran viikossa omalta vapaaltani päiväkotiin. Haloo mutsi! Itsekästä, vastuutonta, ja hei, pitääkö niitä lapsia edes tehdä jos niiden kanssa ei viitsi olla?

Ei parasta mutta riittävän hyvää. Se on minun mottoni äitiydessä. Varmasti Naken olisi parempi olla kotona helmoissani kuin meluisassa päiväkodissa, jossa lapset vaihtuvat ja joka kaiken lisäksi sotkee lapsen omia rytmejä. Aivan vilpittömästi uskon kuitenkin, että kodin ollessa poisajateltu vaihtoehto on päiväkoti oikein hyvä kakkosvaihtoehto. Riittävän hyvä. En ajattele, että lapsen tulisi saada 24/7 kotona laadukasta, virikkeellistä superelämää vaan varmasti tavallinen kotielämä kotitöineen ja arjen touhuineen riittää lapselle, mutta itselleni oman ajan puute ei sovi. Vauvavuoden aikana huomasin tosi usein jo aamupäivästä odottavani iltaa, kun saisi lapsen unille. Ei varsinaisesti muisto, jonka haluan Naken lapsuudesta muistaa! En ymmärrä, miksi äitiyden pitäisi olla ainoa elämänsisältöni, tai nippa nappa ehkä palkkatyö siihen rinnalle koska sen voi perustella taloudellisilla asioilla, kun ennen lasta olin mukana niin monissa eri asioissa.

Usein kuulee pienten lasten äitien naureskelevan, miten on upeaa omaa aikaa kun pääsee vaikka kauppaan yksin. Vauvan kanssa symbioosissa ollessa ymmärsin tuon mutta nyt mitä vanhemmaksi Nakke tulee sitä enemmän napanuora venyy, ja vaikka muut saavat äiteinä ja naisina olla millaisia ovat niin minä en halua olla nainen, jonka viikon huippuhetki on ruokakaupassa yksin ostoksia tehden. Ihailen kotiäitejä jotka aidosti pystyvät ns. hyllyttämään ns. oman elämän vaikka kolmeksi vuodeksi, aidosti hyväksymään että ne muutamat vuodet oma elämä on lapsen kanssa kotona oloa. Minusta ei tuollaiseen olisi. Olen aika omistautuvaa/ suorittavaa tyyppiä ja kotielämän suorittaminen ei kuulosta hyvältä.

Luin jostain vauvalehdestä jutun suurperheestä, jolla ei ollut asuinpaikkakunnallaan mitään turvaverkkoja. Perheen äidin motto oli jotenkin että lentää se ampiainenkin yhdessä siivellä, eli kyllähän sitä tarvittaessa vaikka itse sairaana kymmenen muksuaan hoitaa. Minulla aivan vilpittömästi meni kylmät väreet läpi kun luin tuon. Tietysti heti asetin itseni siihen asemaan, mietin mikä uhrautuva veemäinen marttyyri olisin vastaavassa. Koska en itsekään epäile ettenkö pärjäisi, varmasti kaikesta pärjää kun on siinä tilanteessa ja päättänyt pärjätä. Mutta nämä Naken lapsuusvuodet ovat samalla minun nuoruus(??)vuosiani, en halua muistaa niitä niin että olinpa väsynyt, olinpa vittuuntunut ja vittumainen, mutta pärjäsinpä. Haluan muistaa ihanat hetket ihanan tyttäreni kanssa, huomisen jota odotan, kiukunpuuskat jotka jaksan vastaanottaa, itseni tasapainoisena, onnellisena, jaksavana äitinä. Mitä nyt tunnen olevani.

Villelle tänään kerroin näitä ajatuksiani (johon Ville: hirveesti sä mietit. :-D ) tajusin, että tietysti saan olla erityisen kiitollinen kahdesta asiasta jotka nykyisen tasapainoisen onnentilan mahdollistavat. Ensimmäinen tekijä on tietysti Ville, joka yhtälailla kantaa vastuun Naken hoidosta ja joka siis mahdollistaa sen, että huolimatta minun työssäkäynnistäni Naken hoitoviikot ovat kuitenkin vain 15-20 tunnin mittaisia. Toinen tekijä on jemmaamani lomapäivät, joiden ansiosta voin taloudellisesti kärsimättä tehdä tätä nelipäiväistä työviikkoa. Jos tilanne olisi eri ja Nakke joutuisi olemaan vaikka 40 tuntia viikossa hoidossa, niin luultavasti näin ulkopuolisen lastenhoitoavun ollessa todella vähäistä tuskin tulisin ottamaan viikoittaisia ikiomia tunteroisiani. Sitten sitä vedettäisiin marttyyrikruunu päähän ja pärjättäisiin niillä mitä on.