Anemia, taaperon ruokailua ja puolisoiden lempeä

Viime viikolla Naken sairastelun yhteydessä hänestä otettiin verenkuva, josta paljastui kohonneiden cerpien (<-korvatulehdus) lisäksi aneemisen huono hemoglobini. Aneemisen huono! Täytyy myöntää että aivan kauhistuin lääkärin sanoja. Tuli sellainen hetkellinen järjetön syyllisyys ja heti perään epäusko, että miten voi olla mahdollista. Olen ollut salaa mielessäni suorastaan pikkuisen ylpeä ruokailutottumuksistamme: monipuolista kotiruokaa, melko harvoin eineksiä, paljon hedelmiä ja marjoja, ei juurikaan sokeria, säännölliset ateriavälit (nuo siis tytöllä. Äidillä: paljon hiilareita, epäsännölliset ateriavälit, kamalasti sokeria ;-) ). Lääkäri kysyi heti juoko N paljon maitoa ja juohan hän, ja niin juttu alkoi selviämään.

Kuulemma on yleinen virhe, että pienisyömäisille muksuille annetaan suhteessa muuhun ravintoon liikaa maitoa tavallaan paikkaamaan ruoasta jäävää energiavajetta. Nopealla laskulla tulimme tulokseen että Nakke juo hyvinkin litran maitoa päivässä ja siihen päälle vielä teemme aamu- ja iltapuurot maitoon. Maitotuotteet estävät raudan imeytymistä ja nyt saimmekin rautakuurin lisäksi ohjeen tarjota missä muodossa tahansa maksimissaan kuusi desiä maitoa päivässä. Lääkäri myös sanoi että voisimme olla yhteydessä neuvolaan ja saada ajan ravitsemusterapeutille, mikä kuulostaa kyllä hyvältä. Muistan kun pähkäilin jo yksi-vuotisneuvolassa miten Nakke-neiti on kovin pienisyömäinen ja joinain päivinä tuntuu että hän elää pelkällä maidolla, mutta jostain syystä terveydenhoitajamme ei ottanut asiaan mitään kantaa, totesi vain että hienosti tyttö kasvaa omalla miinuskäyrällään.

Ei ole ensimmäinen kerta mutta taas jälleen saan olla ihmeissäni, miten hyvää hoitoa Suomessa lapset ihan julkisellakin puolella saavat. Ensi viikolle on jo sovittu kontrollilabrat, mikä kyllä tuntuu aika pikaiselta mutta kuulemma silloin jo pitäisi näkyä muutoksia hemoglobinissa. Tuskin Nakelle koskaan mitään superarvoja tulee, kun minunkin lapsuudenperheessäni 4/5 on aina heilunut anemian partaalla, mutta jos ainakin yli sadan päästään, mielellään tietysti enemmänkin. Ihmiset aina päivittelevät miten Nakke on väsyneen näköinen, mutta itse olen jotenkin niin tottunut etten ole osannut ajatella että taustalla voisi olla muutakin kuin ahtaista kyynelkanavista johtuvat punoittavat silmät. Toivottavasti väsymysasiaan nyt tulee muutos!

Ravitsemusterapeutin tapaamiselta toivon tervettä maalaisjärkeä ja käytännön neuvoja siihen, mitkä ovat taaperon ruokailussa a ja o ja mistä puolestaan ei tarvitse murehtia. Oma ohjenuorani ruokailuihin on ollut se, että ruokailun tulisi olla iloinen, mutkaton tilanne, ei tuputtamista eikä pakottamista, ei sirkustemppuja joilla huijataan lasta syömään. Pikkuhiljaa myös pöytätapoja kun N jo varsin hyvin ymmärtää kieltoja, esimerkiksi että ruokaa ei saa heittää lattialle. Sen sijaan siitä en todellakaan jaksa vielä komentaa kun pylly nousee vähän väliä penkistä, yksi-vuotias kun on sellainen pyryharakka että en mitenkään ajattele että täytyisi jo osata istua aloillaan aterian ajan. N syö vieläkin sormin, mistä varmaan saadaan taas seuraavassa neuvolassa noottia, mutta en ole tuohonkaan jaksanut puuttua. Eiköhän hän vielä innostu ruokailuvälineistä? Kovasti kyllä aina kehutaan jos Nakke tarttuu vaikka lusikkaan ja yrittää sillä kauhoa ruokaa, ja aina katetaan hänellekin ruokailuvälineet vaikka 9/10 kerroista näpit vievät voiton.

Välillä en millään malttaisi odottaa että Nakke vähän kasvaa. Olisi ihanaa käydä yhdessä leffassa ja eväsretkellä ja vaikka kahvilassa herkuttelemassa. Toisaalta tämä yksi vuotta on kyllä aivan vastustamattoman suloinen ikä. Hän ottaa ihanasti kontaktia ja hakee leikkeihinsä ja "kertoo" aivan liikuttavan ihastuttavia vitsejä, esimerkiksi aivastettuaan katsoo ilahtuneen ylpeänä ja odottaa naurua vitsikkyydelleen. Hän on parasta, mitä tietysti jokainen äiti lapsestaan sanoisi.

Olen yövuorossa 2/4. Kotona väsytti kamalasti, nukuin huonosti. Käytiin porukalla kaupassa ja kirjastossa, oli Naken ensimmäinen ulkoilu herra ties miten pitkään aikaan ja hän kitisi koko matkan. Kotona söimme ja löhösimme sohvalla ja minä vähän siivosin ja olin aivan tokkurassa väsymyksestä. Nukuinkin tunnin verran vielä juuri ennen lähtöä mikä onneksi auttoikin. Eiköhän tämäkin yö tästä suju ja sitten koittaakin neöjän päivän vapaat täynnä kivaa tekemistä: torstaina rakenneultra, perjantaina uudet huonekalut, lauantaina Villen tädin vierailu, sunnuntaina teatteriesitys siskoni kanssa, maanantaina mahdollisesti päiväreissu Jyväskylään toista siskoa moikkaamaan.

Mietin silloin tällöin syyllisenä, miten huonosti omaa rakasta puolisoa tulee arjessa huomioitua nimenomaan (kuumana) miehenä, ei vain isinä ja vastuunjakajana. Viimeksi tänään mietin että pitäisi tehdä jotain villiä ja viettelevää, mutta sitten kuorsasinkin räkä poskella sohvannurkassa. Arvostan Villen ja minun suhteessa älyttömästi sitä, miten hyvä tiimi olemme, miten arki rullaa vahvana eteenpäin muuttuvista tilanteista huolimatta ja miten meidän on hyvä olla toistemme kanssa. Ihana armollinen tuttuus. Silti välillä kaipaan sitä mies-nais-aspektia enemmän, kaipaan etten olisi niin väsynyt, kaipaan että kaipaisin toisen kainaloon vaikka oikeasti tiivisti taaperon sylittelytäyteisen päivän päälle läheisyyskiintiö on niin täynnä, ettei kaipaa iholleen enää yhtään ketään. Mutta kaipaan että kaipaisin ja yritänkin vähän tehdä asialle jotain, ettei käy niin kuin Mariska laulaa, "liekki on sammunut, se joskus/ paloi roihuten... Kuinka niin polttavasta, tulee vain / kädenlämpöinen"...