Kummassa paikassa

Alavireinen mieli, olen purskahdellut itkuun ilman syytä; kaikista maailman syistä. Tuntuu välillä että pakahdun näihin tunteisiini, vaikka samalla mitään varsinaisesti ei tapahdu, sairastan korvatulehdusta, leivon kasvispizzaa, otan vauvan bussissa syliin ja katson, miten nuori parrakas mies hymyilee tälle. Vaihdan taulujen paikkoja ja siivoan laatikot, melkein itken, taas, kun mietin että joskus me varmaan muutetaan täältä. Nukutan vauvan ja lasken rahojani ja päiviä, vaikka kuu ei ole vielä edes alkanut. Tiputan tippoja vihlovaan korvaan tip tip tip ja haen vielä yhden palan pizzaa, halaan töistä tulijaa ja pujotan kädet farkuntaskuihin.

Paikallislehden ostetaan-palstalla on ilmoitus: Ostetaan suden näköinen koira, maksetaan sata euroa. Ei voi olla nauramatta, tämä elämä on aivan kumma paikka.

Päiväkotilapsen äidin ripittäytyminen

Näin yöllä painajaista, jossa Nakke oli aloittanut päivähoidon. Villen piti toteuttaa Naken kanssa "pehmeä lasku" kotielämästä päiväkotimaailmaan, ihan vain muutaman tunnin päiviä alkuun, mutta kun tulin salilta kotiin kertoikin Ville, että Nakke on sitten kello 7-16 hoidossa. Olin ihan järkyttynyt että miten se mun vauva nyt noin kylmiltään sinne vieraiden joukkoon heitettiin ja noin pitkäksi aikaa! Kohta soikin puhelin, päiväkodista soitettiin että Nakke on vain itkenyt kolme tuntia putkeen, voisiko äiti tulla hakemaan hänet pois. Ja äitihän voisi! Aloin hirveällä tohinalla tehdä lähtöä mutten koskaan päässyt perille: avaimet hävisivät, kengät eivät tahtoneet mennä jalkoihin, pihalla oli niin kauheasti lunta että kävely oli hidasta ja tahmeaa, auto ei käynnistynyt, ja sitten heräsinkin surun puristaessa rintaa. Surun ja sellaisen hädän jota voi tuntea vain emo, jonka poikanen on pinteessä ja emohan siirtäisi vaikka vuoria päästäkseen tämän luokse.

Niin, paitsi että minä en tule siirtämään vuoria, jotta Nakke voisi jäädä vielä vaikka toiseksi vuodeksi kotiin kasvamaan. Kotiin, joka on turva ja kaikkea sitä, jota tuollainen pieni vasta ihmiseksi opetteleva rääpäle tarvitsee. Ehei, päiväkotiin on mentävä hänen... Ei edes lempeään kodinomaiseen perhepäivähoitoon, ei, vaan suureen meluisaan päiväkotiin lapsilauman riepoteltavaksi ja hoitajien laiminlyötäväksi. Tai ainakin aikalailla tuollaista kuvaahan päiväkodeista julkisuuteen annetaan ja päiväkotiin joutuvat vuosikkaat ovat, voi voi, ovat poloisia, elämän kortit jo alkumetreillä pelattu, yksin pissat vaipassa nurkassa itkua tuhertavat, kiintymyssuhde iäksi vinoutunut, tahdottomiksi ja passiivisiksi aikuisten riepoteltaviksi räsynukeiksi muuttuneita lapsiraukkoja...

Miksi sitten kuitenkin, yhä vain, olen laittamassa kalleimman aarteeni päiväkotiin:

- Raha on yksi iso syy. Meidän talous tarvitsee pyöriäkseen meidän molempien palkan. Nyt vanhempainvapaalla ollessani en voi sanoa että eläisimme kädestä suuhun enkä paljon leveämpää leipää niin toivoisikaan, mutta en myöskään ole valmis tästä kovinkaan paljon kaventamaan. Kotihoidontuelle jäädessäni/ Villen jäädessä joutuisimme luultavasti luopumaan joko autosta tai muuttamaan halvempaan asuntoon ja vaikka voisi tietysti kysyä, että lapsen etu vai joku auto, niin:

- on kyse myös ns. perhedynamiikasta. Tietysti ajattelemme Naken etua, emme muuta teekään, mutta myös koko tämän perheen etua. Perheenjäsenten välisiä suhteita ja sitä, miten ne voisivat parhaimmalla mahdollisella tavalla. Kaikkien perheenjäsenten on oltava riittävän onnellisia ja voitava riittävän hyvin.

- Uh, ajatuksen punainen lanka katkesi... Pointtina kuitenkin, että vaikka pohdin tuota Naken päiväkotiin menoa päivittäin ja vaikka olen siitä huolissani ja syyllinenkin, tuntuu se silti meidän perheellemme oikealta ratkaisulta. En sitä paitsi ymmärrä päivähoitoon lapsensa laittavia syyllistävää puhetta siitä, miten lapset ovat pieniä vain hetken: eivätkös he ole ainakin kouluikään, ja siitä eteenpäinkin... Voi, ovathan he pieniä. Lisäksi, en ole yhtään vähemmän äiti, vaikka vieraat ihmiset saisivatkin olla minun lapseni kanssa vuorokaudessa enemmän kuin minä ja vaikka ajatus onkin surullinen. Olen äiti koko ajan, mutta en osaa sanoa olenko pääasiallisesti äiti. Minusta on niin paljon muuhunkin - en sano tuota itsekehuna vaan niin kuin toteamuksena, koska niin on.

Uskon että pienelle lapselle koti on parempi kuin päiväkoti mutta uskon myös suomalaisen päivähoidon laadukkuuteen ja siihen, että pikkuiseni on siellä turvassa ja hyvissä käsissä, että hän kiireisinäkin päivinä saa syliä ja halia. Kotona hän ainakin saa niitä kahdelta höperöltä vanhemmaltaan niin että kohta posket kuluvat puhki. Uskon että tämä on, taas kerran, riittävän hyvä ratkaisu. Aika harvassa elämän tilanteessa saa valita juuri sen kaikkein täydellisimmän vaihtoehdon mahdollisuuksia tursuavalta kultatarjottimelta, vaan useinhan on jossain määrin tyydyttävä ja kyettävä löytämään ehkä vähän huonoistakin vaihtoehdoista se paras (t. nimimerkki kyynikko on puhunut).

Nyt tuntuu, että ennen Naken päiväkotiuran alkua voin vain rakastaa, rakastaa, rakastaa ja vielä kerran rakastaa, oikein täyttää ja kuorruttaa hänet kaikella osaamallani rakkaudella kuin yltiömakean kermaleivoksen. Rakastaa häneen luottamusta itseään ja maailmaa kohtaan, itseään ja ihmisiä, itseään ja sitä että äiti ja isi rakastaa aina, eikä se rakkaus häviä hoitopäivän aikana. Lisäksi siskoni on luvannut mahdolliuuksiensa mukaan auttaa niin, että jos Villelle ja minulle sattuu molemmille iltavuoro hän voisin hakea Naken ja pistää unille, ettei tämä joutuisi jäämään  päiväkotiin yöksi. Tuo lupaus kyllä pudotti suuren kiven sydämeltäni! Tietysti yritämme Villen kanssa kaikin mahdollisin vuoronvaihdoin, ettei molemmille sattuisi iltavukia, mutta jos niin käy on hyvä tietää että apua voi pyytää. Lisäksi itse teen varmaan alkuun 80 prosenttista työaikaa mikä sekin yhdistettynä kahden vanhemman kolmivuorotyöhön takaa sen, että hoitopäiviä tulee maksimissaankin neljänä päivänä viikossa ja on paljon mahdollista, että useat niistä ovat vain muutaman tunnin pituisia. 

Pelkään kuollakseni, että tulen myöhemmin katomaan tätä päiväkoti-päätöstä, mutta ainakin voin sitten lohduttautua, että tein sen vakaasti harkiten ja kaikella sillä tiedolla ja ymmärryksellä, joka minulla silloin oli. Piste.

Kipujen kipu

Korvatulehdusta pukkaa, auuuuu. Hakkaa synnytyskivut ihan kuusi nolla. Auuu... Eikä kipu ole vielä kuin muutamia varoittavia vihlaisuja silloin tällöin. Pitää toivoa, ettei kovin kipeäksi menisikään. Ja pitää huomenna mennä vauva kainalossa lääkäriin. Voi kurjuus, ja vielä kerran, auuuu.

Tänään on ollut lähiöäidin peruspäivä (kuten Ville totesi kerrottuani päivän suunnitelmat :-D ). Käytiin Naken kanssa kävellen Lidlissä. Pari tuntia meni reissuun ja muuten oli kivaa kävellä ja haukata happea aurinkoisena tammikuun päivänä, mutta kyllä tuo reissu viiltävässä tuulessa vähän joudutti korvatulehdustani. Auuu... 

 

Lidl-reissun jälkeen pesin pyykkiä, kokkasin tonnikalapastaa, uuniohrapuuroa, pannaria ja vielä sellaista valkosipulileipää, ja tietysti touhusin Nakke-pieneni kanssa. Hän on kyllä niin ihana tyttö, niin suloinen että voisin syödä hänet, kuten varmaan päivittäin hupatan.

 

Innostuin myös vähän sisustamaan. Vaihdettiin eilen illalla Villen kanssa yhden hyllyn paikkaa ja sen myötä koko olkkarin tunnelma avartui, ja tänään vaihdoin kepeämmät verhot ja huoneesta tuli entisestään isomman ja raikkaamman näköinen. Eilen Villen ja Naken ollessa lenkillä vaihdoin myös ison tunkkaisen "persialaismaton" toiseen ja nyt olen taas ehkä hetken aikaa tähän tyytyväinen. 

 

Pitäkää peukut pystyssä korvapoloiseni puolesta!

Yhden yön sairastupa

Tulin eilen kuumeeseen. Mietin jo Nakkea nukuttaessani, miten ei millään jaksaisi lähteä salille, miten ramaisee ja kolottaa ja olisipa ihanaa vain käpertyä sohvalle, mutta ajattelin että tuo on vain sitä laiskan minäni puhetta jota ei kannata edes kuunnella. Niinpä läksin matkaan, olin paleltua jo kotipihassa, juoksin tahmeasti matolla kolme kilometriä ja joka laitteessa sai vähentää painoja enkä oikein silti jaksanut tehdä sarjoja loppuun. Lihaksia vihloi eikä ollut voimaa ja lähdinkin aiemmin kuin yleensä pois. 

Onneksi olen näköjään oppinut tehokkaaksi sairastajaksi: kuume nousi yötä vasten, yö meni heräillen ja hikoillen, mutta nyt aamulla oli enää 37,6. Kiskoin villasukat polviin, otin vauvan kainaloon ja vedettiin aamupäiväpäikkärit sohvalla ja nyt on koko ajan parempi olo, mitä nyt päätä särkee. Mietin että sainkohan töistä jonkun pöpön, kun pitkästä aikaa tottumattomana sinne tautipesään astelin. 

Ensi viikolla meille tulee yhdet ystävät iltaa istumaan. Toivon että Nakke jatkaa rytmiään mennä seitsemältä yöunille ja nukkuisi sikeästi ensimmäisen unipätkänsä ainakin puolille öin, mutta eipä sitä oikein voi ennustaa miten puheenpölinään reagoi hän. Tosi kivaa on saada kivoja ihmisiä kylään, syödä hyvin, juoda hyvin (paitsi minä tietenkään, t. vanha kunnon imettävä marttyyri) ja vaihtaa rauhassa kuulumisia. Antaa myös minulle uskoa siihen, että ihan kaikkien asioiden ei tarvitse muuttua, vaikka taloudessa onkin uusi perheenjäsen.

Kevään raju tuoksu ilmassa

Makuuhuoneessamme on kylmä, niin kuin koko yläkerrassa. Varmaan siksi kun olemme siellä niin vähän. Otettiin illalla lisäpettoja sänkyyn; aamulla herättiin koko perhe sieltä peittojen keskeltä uppeluksista. Vauva kiljahteli ja höpötti keskellä, Ville kuorsasi ja minä olin hetken niin onnellinen että sydämeen sattui.

Ei olla jaksettu tänään käydä ulkona. Pesin pyykkiä ja puhuin maraton-puhelun siskolle Lontooseen. Tein italianpataa ja kaura-porkkanaleipää itse soveltamallani reseptillä (kai sain tuon tuotua virkkeeseen sillä tavalla omahyväisen vähäeleisesti, tyyliin "salille mennessäni--" jolloin juttu on se salille meno - luultavasti aamulla ennen kukonlaulua - ei mitä siinä mennessä tapahtui) ja join vaaleaa glögiä. Tsemppasin vauvaa viihtymään matolla ja pärisytin vatsaa, sain ihanaa ihanaa kikatusta palkaksi.

Laitan kohta vauvan nukkumaan ja lähden salille, kunhan nyt Ville tulee töistä. Perjantaina huomasin ensimmäistä kertaa vauva-aikanamme jättäneeni Villen ja Naken luottavaisin mielin kaksin. Älkää käsittäkö väärin, olen käynyt menoillani siitä asti kun Nakke oli alle viikon ikäinen ja olen aina tiennyt, ettei täällä kotona mitään hätää ole. Ville pärjää Naken kanssa siinä missä minä ja olemme vanhempina aika lailla samalla viivalla - mutta tieto ei ulotu tunteeseen ja aina kotoa ilman vauvaa poistuttuani on huoli ja ikävä yltyneet tunti tunnilta, kunnes lopulta tuntuu melkein fyysisenä kipuna. 

 

Perjantaina kuitenkin ensimmäistä kertaa järki vei voiton ja käytyäni viemässä siskolleni joitain hänen kapineitaan poikkesin vielä matkalta ekstemporee kauppaan. Vielä kotipihassa jäin ennen sisälle menoa autoon kuuntelemaan hyvän kappaleen loppuun ja siinä viimeistään tajusin, miten vihdoin, vihdoin kuuppa alkaa sillä tavalla selvitä että tiedän että täällä kotona pärjätään myös ilman minua. Hurray for terve järki ja heipparallaa hormonit!

Se kappale oli muuten Samae Koskisen Spoon River. On värit kirkkaat ihan niin kuin valkokankaalla/ kevään raju tuoksu ilmassa... <3

Suomen innokkain työntekijä

Olin aamulla töissä ja se oli iiihaaanaa. Olin varmaan Suomen innokkain työntekijä, kuten työkaverille sanoin. Hän nauroi ja sanoi, kiva nähdä sua. Niin minustakin oli kiva, kiva nähdä sua, sua, sua ja sua vasta kiva onkin nähdä. Kaikki oli samalla tavalla mutta itse katsoin pienen matkan päästä. Olin rauhallisempi ja lempeämpi, osasin paremmin keskittyä siihen mitä teen.

Työkaverit ja asukkaat kyselivät (tietysti), miltä kotielämä vauvan kanssa maistuu. Vastasin että kivalta mutta tylsältä, että joskus varmaan tätäkin aikaa muistelee kaiholla ja pälä pälä. Kotiin ajellessani mietin, että tottakai tätä muistelee kaiholla ja turha siitä on nyt tuntea syyllisyyttä: tämä on niin hyvää vauva-arkea kuin olla ja voi ja kyllähän minä tästä nautin ja etenkin arvostan miten hyvin asiat ovat, mutta ei sitä tarvitse hävetä ettei tämä aivan täysin tyydytä. Tavallaanhan se on lapselle hyväkin, ettei hän ole vanhempansa ainut elämänsisältö -vaikka kyllä, niin, pieni lapsi tarvitsee vain omaa kotia ja tuttua aikuista, kyllä kyllä.

 

Kaipaamisesta. Kaipaanhan minä välillä kauppatöihinkin, vaikka silloin se oli yhtä helvetin puurtamista ja kärttyisten asiakkaiden palvelemista, tai opiskeluaikaa, vaikka luoja että olin silloin loppu... Että totta hitossa kaipaan sitten myös tätä vauva-aikaa, kun saan nukkua myöhään, ottaa rennosti ja seurata pienen ihmisen kasvua, tietäen, mitä pienempi lapsi sen pienemmät murheet.

Että totta hitossa, ja silti.

Pitkästynyt kotirouva

Maailman ihanin vauva, perustylsä kotipäivä, miljoona pidätettyä haukotusta, aika monta onnenhetkeä, kylvynpuhtoinen vauvanpallero, itsetehtyä pizzaa, ruisleipää ja anopilta opittua valkosipulista avokadopäällistä, kauppareissu ja paluumatka vaunuilla keulien (koska kun Nakke käskee hyppäämään äiti kysyy vain miten korkealle), pientä kodin siivoilua, aamulla nukkuminen myöhään vauva kainalossa, samat uusinnat telkkarista, söpöjä vauvakuvia, blogilista joka ei päivity, huominen työpäivä kovasti mielessä.