Luotettavuus on yksi eniten arvostamistani ominaisuuksista ihmisissä. Luottamukseen sisältyvät rehellisyys, oikeamielisyys, sanojensa mittaisuus, rohkeus. Sellaisetkin ihmiset, joista en muuten pidä tai joita jopa inhoan, saavat helposti arvostukseni, jos he ovat rehellisiä, luotettavia ja oikeudenmukaisia.
Haluan olla luotettava niin pienissä kuin isoissakin asioissa. Haluan suhtautua vakavuudella lupauksiini, koskivat ne sitten tiskaamista, sovittua tapaamista tai salaisuuden säilyttämistä. Haluan olla sanojeni suuruinen. Haluan kunnioittaa muita ihmisiä tulemalla ajoissa tapaamisiin tai vaikka töihin ja haluan että minuun voidaan luottaa niin, etten ilkeile tai vedä muuten mattoa jalkojen alta vaan olen reilu ja ystävällinen. Että se ei ole tuulesta kiinni vaan se on. Luottamus ja luotettavana oleminen on välillä omien mukavuusrajojen ylittämistä ja venymistä jaksamisen rajoille.
Minulla on onnekseni elämässäni joitakin ystäviä, ihmisiä, rakkaita rakkaita ihmisiä, joihin saan luottaa. Tiedän että he ovat minulle ja että minä saan olla heille. Sitten on joitain ihmisiä, ei ydinpiirissä (joka on ikään kuin valiojoukko kaikkein rakkaimpiani, heitä joihin lopulta tahdon pitää yhteyttä ja joiden puolesta olen valmis venyttämään itseäni, jotka toivottavasti ovat aina) vaan satunnaisempia kavereita, työkavereita, hyvänpäivän tuttavia, joista saatan pitää paljonkin mutta joihin en kovin syvällisellä tasolla luota. En työkaverissa siihen että hän tekisi hommansa, en kaverissa siihen että hän vastaisi viestiini. Silti nämäkin ihmiset ovat tärkeitä, kuuluvathan he elämääni.
Luottamusta on myös vakaa usko siihen, että elämä kantaa, asiat järjestyvät aina lopulta, asioilla on tarkoituksensa, kaikesta voi oppia, hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita ja kaikesta selviää.
Välillä ajattelen, että koko elämässä on lopulta kyse tasapainon hakemisesta. Tasapaino ystävien ja oman ajan välillä, tasapaino antamisessa ja saamisessa, rahan säästämisessä ja käyttämisessä, työssä ja vapaa-ajassa, naurussa ja surussa, lempeydessä ja itsekkyydessä. Tasapaino on hyvä, silloin olen onnellinen. Kun olen liikaa töissä tai muuten ihmisten kanssa haluan omaa aikaa. Oltuani päivän tai puoli yksin kurotan pois. Onnellista on, kun asiat loksahtavat ilman järjestelyä, säätämistä.
Opettelen jatkuvasti hyväksyntää. Hyväksyntää itseäni ja muita kohtaan ja lisäksi hyväksyntää ajan ja eri resurssien rajallisuutta kohtaan. Sitä että maailma ei ole leikkikenttäni vaan oikeastaan aika säännelty paketti jonka koossa pitävä palikka on työ, mutta että sitä on elämä, useimpien - minulle hyvä elämä. On haaste hyväksyä ihminen muttei määrätynlaista käytöstä ja on haaste hyväksyä ilkeys ja negatiivisuus itsessään.
Hyväksyntä ei tarkoita alistumista ja hanskojen lyömistä tiskiin, voi ei, ei. Hyväksyntä on minulle pikemminkin sitä, että voin tehdä paljon ja useimmissa asioissa pystyn samaan kuin muut, mutta esimerkiksi kilpaurheilijaa, laulajaa tai mallia minusta ei tule. Minulle ehkä haastavinta on ollut hyväksyä itsessäni tavallisuus - ja toisaalta se, että kaikessa tässä keskiluokkaisessa, keskinkertaisessa tavallisuudessani olen kuitenkin ihmeellinen, ainutlaatuinen, tahtoisin kirjoittaa luomakunnan ihme mutta onko se nyt vähän liian jotain?. Ja hyväksyä se, että koska minä olen - ihme, ainutlaatuinen, ainutkertainen - ovat kaikki muutkin. Ainutkertaisuus ja ihmeellisyys tarvitsevat peilikseen muita ihmisiä, luulen, kaikki ne rakkaat joille minä olen Jotain.
Ja minä niin sydämestäni toivon kaikille rakkaita, rakkautta, hyviä ihmisiä joihin voi luottaa. Onhan kaikilla ainakin yksi, oma itse, jos uskaltaa antaa tälle elämänpituiselle suhteelle sen mitä se tarvitsee: hyväksyntää, rohkeutta, vähän hellyyttä ja hyvänä pitämistä. Paljon kaunista puhetta ja yhtä paljon ystävällistä kritiikkiä.
Oliko tässä järkeä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?