Yövuoro 3/3. Jaksaa jaksaa. Silloin muuten kun olin kaupassa töissä opiskelujen ohessa niin tuo "jaksaa jaksaa" oli siellä meidän joku vitsi, kun kaikki oli usein väsyneitä/ puolikuntoisia, ja sitten vain hoettiin tuota. Ja jaksoi jaksoihan sitä.
Olen nyt joulusta asti kävellyt jokaiseen yövuoroon ja siitä on tainnut tulla tapa. Tänäänkin satoi hyhmäistä vettä ja kadut olivat auraamatta ja huokaisin hyvin syvään, että voi kun ei tarvitsisi lähteä kävelemään. Tajusin vasta äsken, että eihän mun nyt pakko olisi ollut kävellä.
Reitilläni on aika monta kauppaa ja onnistun aina ohittamaan niistä jokaisen - kunnes sorrun viimeiseen, Shell Helmisimpukkaan, juuri ennen työpaikkaa, ja poistun sieltä kassi täynnä suklaata, limua ja naistenlehtiä.
Sitten otsikkoon. Odotitte tietysti jotain kinkyä, te pervot, mutta koska kyseessä olen minä, aihe liittyy lumitöihin ja katujen auraamisiin. Esim. tuossa työreittini varrella ei ole yhtäkään kävelytie pätkää, joka aurattaisiin! Tai kyllähän ne varmasti joskus aurataan, mutta uuden lumen sataessa on pääpaino keskustammassa ja minusta on vain jotenkin outoa, että maamme pääkaupungissa saa rämpiä pikkuista kinttupolkua eteenpäin päästäkseen.
Olen koko talven sadatellut mielessäni sitä, miksi minä olen aina se joka väistää. Aina! Välillä joudun väistämään jopa koiria, kun omistajat antavat niiden kulkea hihna pitkällä polulla. Tänään sitten päätin, että nyt vaikka törmään mutta en kyllä väistä. Eivätkä kyllä väistäneet vastaantulijatkaan, paitsi ihan paria metriä ennen törmäystä. Onko se joku kaupunkilainen tapa (kyselee maalaisjuntti vm. -86)? Olin niin stressaantunut tuosta matkasta plus tunsin itseni ihan idiootiksi kun paahdoin vain eteenpäin vaikka näin vastaantulijan lähenevän, että taidan jatkossa suosiolla väistää.
Alistettuna on ihan jees.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?