Blogeissa kiertää Oikea nainen -haaste, jossa jokainen oikea nainen (eli jokainen naiseksi itsensä kokeva) kertoo ajatuksiaan ja kokemuksiaan naiseudesta.
Nyt, ollessani väsynyt ja vaivainen tämän raskauden takia, tunnen itseni ehkä vähiten naiseksi sitten teini-ikäni. Vihaan tätä väsymystä, vihaan valitustani, niin kauhealta kuin se kuulostaa inhoan kovaa supistelevaa raskausvatsaani josta olen joka hetki ikävällä tavalla tietoinen. Vauva on rakas, jo, ja olemme siunattuja kun saamme hänet perheeseemme. Mutta minä itse vauvaa odottavana naisena: Hidasliikkeinen, väsynyt, nukkavieru, aseksuaalinen nuhjuliina. Tällä hetkellä en ole oikein mihinkään tyytyväinen itsessäni, tämä turruttava väsymys tekee kaikesta alavireistä, kömpelöä, sisäisesti ja ulkoisesti epämiellyttävää.
Normaalisti olen mielestäni aika naisellinen nainen, joskin valitettavasti aina jotenkin homssuisella tavalla, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. En ole ikinä aivan tiptop, en puheissani jotka rönsyävät enkä ulkonäössäni jossa aina jokin repsottaa. Mutta tykkään perinteisesti naisellisiksi ajatelluista asioista: Hameista, itseni hemmottelusta, meikkaamisesta. Kauniista asioista niin ulkonäössä kuin vaikka luonnossa - sanoisin että olen aika perso kauneudelle. Olen myös lempeä ja huolehtiva ja varmaan aika äidillinen muutenkin kuin suhteessa omaan lapseeni.
Toisaalta olen lujatahtoinen ja rohkea. En söpistele tai sievistele vaan olen opetellut sanomaan asiat suoraan. Olen valmis näkemään vaivaa tai poistumaan mukavuusalueeltani onnistuakseni saamaan sen mitä haluan. En pahemmin juoruile ja olen ylpeä itsestäni, että esimerkiksi töissä en tarvitse taustajoukkoja mielipiteideni tueksi vaan uskallan olla eri mieltä kuin vaikka kaikki muut, kuitenkin diplomaattisesti ja toisia loukkaamatta. Uskallan ottaa vastuun silloinkin kun olisi helpompaa esittää tietämätöntä/ välinpitämätöntä.
Tytön (ja kohta tyttöjen) äitinä minusta on kasvatuksellisesti yksi tärkeimpiä tehtäviäni antaa hyvää naisena olemisen mallia. En ikinä haukkuisi muiden naisten ulkonäköä, enkä miestenkään tietysti. En ikinä puhuisi itsestäni negatiivisesti lasteni kuullen ja haluan kynsin ja hampain mahdollisimman pitkään pitää heidät kaiken ulkonäkökeskeisyyden ulkopuolella. Omassa lapsuudessani on ulkonäköasioista aina puhuttu ikävään sävyyn ja itse haluan omaan kotiini oikeastaan aivan päinvastaista. Kehun kyllä Nakkea varmaan päivittäin söpöksi/ kauniiksi/ ihanan näköiseksi, mutta en halua eritellä miksi hän on mielestäni kaunis, eikä hänen kauneutensa liity esim. tiettyihin vaatteisiin tai tiettyyn käytökseen.
Itse olen oikeastaan vasta Villeen tutustumisen ja hänen rajattoman sokean hyväksyntänsä myötä alkanut vihdoin pitää itseäni oikean kokoisena, hyvänä tällaisena. Jo lapsena minuun on opetettu tietoisuus että olen isokokoinen, mitä sanaa sydämestäni inhosin pitkään. Mikä on aivan sairasta, kun olen ollut normaalikroppainen liikkuvainen lapsi/nuori! Etenkään teininä ei mennyt päivääkään että inhosin kehoani. Nakke kun on ikäisekseen pienikokoinen saan tosiaan varoa etten puhu hänen koostaan, koska vaikka itse ajattelen että hänen pikkuruinen siroutensa on viehättävää ei varmasti tee hänelle mitään hyvää muiden puheiden perusteella oppia olevansa tietyn kokoinen.
Nyt kun näitä pohdintojani mielessäni summailen niin taitaa olla niin, että naiseus merkitsee minulle eniten toimintakykyä, mahdollisuuksia, sisäistä ja ulkoista kauneutta. Seksuaalisuutta ja iloa ja ylpeyttä omasta kehostaan. Rohkeutta olla oma itsensä, varmuutt siitä että oma naiseus on muussa kuin vaatteissa ja koruissa, mutta että niistä nauttimisessa ei ole mitään väärää. En ole ikinä ollut enemmän Nainen kuin Naken synnytettyäni: Se valtava työ takana, ihana oma vauva paidan alla, keho jo heti omempana. Syksyllä 2013 otetuissa kuvissa olen kaikissa silmpussinen ja kalpea - ja säteilen ihanaa rauhaa, seesteisyyttä, onnellisuutta. Ihanaa syvää mielenrauhaa itseni ja maailman välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?