Matkan jälkeen

Kotona taas. Palasimme eilen Villen kanssa kolmen yön mittaiselta Barcelonan matkaltamme. Olin odottanut matkaa aivan kauheasti, joskin mitä lähempänä se oikeasti oli aloin tuntea myös epämärääräistä huolta ja katumusta, vähän niin kuin usein lapsena kun hinguin innoissani naapuriin yökylään ja sinne päästyäni tajusin surullisena miten täällä sitä nyt ollaan, pois kotoa, ja aloin haluta kahden sadan metrin päähän kotiin niin hurjasti että ei ollut yhtä eikä kahta kertaa kun naapurin äiti joutui saattelemaan minut omaan kotiini vielä iltamyöhäisellä. 

Nyt ei ollut naapurin äitiä saattamassa ja reissuun lähdettiin, innoissamme, hilpeinä, huolettomina. Nukuin lentokoneessa kolmen tunnin unet ja edellisyön 11 tunnin unien päälle tuntui kuin raaskas ja tunkkainen väsymysviltti olisi vihdoin valunut harteiltani ja siinä olin minä, levännyt nainen, äiti, nainen?, äiti ilman lapsiaan, ihanassa kuumuutta väreilevässä Barcelonassa.

Matkaraporttia on vaikea kirjoittaa kuulostamatta pettyneeltä, mitä en ole - matka teki todella hyvää, auinko viipyilee minussa vieläkin (koska paloin niin pirun kipeästi että palanut iho on arka kevyellekin kosketukselle ja eilen jopa tihkutti verta... Että sellainen auringon suutelema minä), Barcelonan kaupunki on yhä vain kaupungeista suosikein, ylitin itseäni puhumallla reippaasti ja häpeilemättä tönkköä tankero-englantiani, tein suloisia ostoksia (tai no jos neljä litraa edullista punaviiniä nyt suloista on, mutta lisäksi söpöjä vaatteita lapsille, itselleni kosmetiikkaa ja hienon hedelmäkulhoon - jossa on kylläkin nyt karkkia, öhm), söin joka päivä hyin ravintolassa, nukuin univelat pois ja nautin suunnattomasti Barcelonan pikkuisista kaduista ja kujista, niiden loputtomasta kuhisevasta elämästä jota olisin voinut katsoa ja hengittää itseeni vaikka kuinka. Oma hohtonsa oli myös keskellä päivää lojua kattoterassilla ja lukea keskeytyksettä kirjaa.

Ja sittenkin. Ikävä lapsia kohtaan vaivasi niin kovasti, että muiden pikkuisten näkeminen ihan vihloi rintaa ja tuntui fyysisenä kipuna. Olin myös - kaiken jännityksen lauettua ja toisaalta lapsi-ikävän alettua - aivan turhaan tyly Villeä kohtaan, millainen jättää aina pitkäksi aikaa surullisen, katuvan olon. Silti, näistäkin huolimatta,  tunnen miten matka teki  hyvää, oli suorastaan välttämätön. Olen aiemmin huomannut itsessäni kateudun niitä vanhempia kohtaan jotka välilllä pääsevät pois kotoa yöksi tai pariksi, ja nyt kun pääsin itsekin on kaikki kateuteni täysin poissa ja tiedän nyt, että minä en ole vielä valmis näin pitkiin eroihin lapsistani. 

Tänään on ollut ihanaa heidän kanssaan, olla äiti heille, pukea samanlaisiin paitoihin ja möyrytä pitkin sänkyä kutittamassa ja kikattamassa, paistaa lettuja iltapalaksi, suukottaa pyöreä poski märäksi, lukea kymmenen kirjaa. Tänään on ollut itsestäänselvää olla läsnä, olla heille, ilman mitään katkeruutta tai väsymystä.

Ja mikä olisikaan parempi saldo loman jälkeen? (Pankkitilin saldoa en ihan heti vilkaise...)